hei olen äiti ja yritin itsemurhaa

olisin jotenkin toivonut enemmän keskustelua ja ajatuksia aiheesta, kestän kyllä mielipiteet. Nostin kerran josko nyt viriäisi.

En osaa sanoa muuta kuin etta ymmärrän sinua että päädyit tuollaiseen ratkaisuun. Toivon sinulle voimia jatkossa ja entistä parempaa tulevaisuutta itsellesi ja lapsillesi.

itsari on siinä ei ajatella läheisten tunteita.

sit provo ole

lähinnä säälittää. toivottavasti olet saanut apua ja hyväksyt itsesi nyt.

kyllä tämä on valitettavasti ihan totta. Ihan vaan tavallaan mielenkiintoista lukea mitä nämä elämää suuremmat ihmiset täällä haluavat asiaan kommentoida.

Onko aihe liian tylsä? Luulisi että jokaisella olisi jotain sanottavaa.

Etkö ajatellut mitä surua ja tyhjiä kysymyksiä olisit jättänyt läheisillesi?

Mutta mikä ajo sut itsemurhan yrittämiseen?

Miten yritit? Estikö joku sen vai mitä tapahtu?

Siinä hetkessä en ajatellut mitään enkä ketään, vain että nyt lähden. Teko oli lopulta hyvin yhtäkkinen. Aiemmin olin ajatellut mutta en tosissani vaan "pakotienä", juuri siksi en tosissani kun en halunnut satuttaa enkä kai edes kuolla. Sitten naks. Kävelin pienessä humalassa virtaavaan jokeen josta mut noukittiin tunnin kuluttua. Ei se veden hengittäminen ollutkaan niin helppoa.

yrittäneet olette saaneet apua ja elämänne on nykyisin parempaa. Masennus on sairaus ja siihen löytyy hoito. Ei se sen ihmeenpää ole. En mä halua kivittää ketään esim. verenpainetautiin tai syöpään sairastunuttakaan.

niin ja ei niille läheisille paljon epätietoa olisi jäänyt, suunnaton suru tietenkin. Jokainen kyllä "ymmärsi" miksi tilanteeseen päädyin. Pitkäaikaisen hoitamattoman ahdistuneisuuden takia mm. olin vuosia peliongelmainen, josta velkaa asuntolainan lisäksi 150000e. Terapia ja lääkitys ollut jo pari vuotta, mutta takapakkia vaan sitten tuli. Toista lasta kiusattiin vuosia koulussa tietämättäni. Toista lasta on käytetty hyväksi (teini-ikäinen) ja paljon. Lasten bio-isä kuoli huumeisiin. Itsellä ongelmia lapsesta saakka.tässä syistä osa.... Ja nyt se varsinainen yllätys: teistä kukaan ei näkisi sitä päältäni. Olen ns. tavallinen työssä käyvä ihminen, erittäin iloinen ja sosiaalinen.Ei päihdeongelmaa. Edes 10 vuotiset työtoverini eivät tiedä mitään, penkiltä putoaisivat. He tietävät joille itse olen kertonut.

asiasta anonyymisti puhua. Kaikki viestit melkein mun. Niin ja yksi suuri syy oli nimenomaan turhautuminen siihen miten huonosti saa apua. Todellista apua. Me emme koskaan ole olleet lastensuojelun tai koulun tai minkään tarkkailussa, mutta ITSE olen niihin ja joka instanssiin ollut yhteydessä kun lapsilla on ollut ongelmia. lastenpsykiatriaan, kouluun, lastensuojeluun, nuorisoasemalle jne.jne. Voi kunpa tietäisitte miten huonolla tolalla nämä asiat suomessa ovat. Ei tietenkään verraten kolmanteen maailmaan tai yms, mutta verraten vaikka 90-luvun suomeen. Itse näin muuten sairaalassa yrityksen jälkeen ensimmäisen psykiatrian työntekijän kolmen päivän kuluttua.

Enkä kai pitänytkään. Ongelmat vaan tuntuivat yksinkertaisesti liian suurilta. Minä väsyin. Ja olisi pitänyt palata töihin lomalta enkä yksinkertaisesti jaksanut, vaan kun pakko olisi ollut (muut lomalla). Olen edelleen sairaslomalla ja tapahtuneesta on vasta vähän aikaa, mutta muutama päivä sitten päätin että annan itse itselleni anteeksi kaiken. En vain tätä. Vaan olen kantanut syyllisyyttä kaikesta tyyliin " revin lastani hiuksista 12 v sitten". Joo ei niin saa tehdä eikä paljon muutakaan, mutta joskus on aika jättää vanhat. Joo siitä en itsessäsäni pidä että viime vuosina olen myös ahminut itseni lihavaksi. Ennen olin kaunotar. Mutta pikkuhiljaa.

Tulen myöhemmin lukemaan josko ois vielä kysyttävää tai kommentoitavaa.

Tuskin olet tehnyt mitään mikä estäisi. Ja olet ilmeisen valmis jatkamaan. Tiedän tyypin, joka yritti itsemurhaa dynamiitilla, tuloksena sokeus ja toisen käden menetys. Myöhemmin sama hlö meni naimisiin ja sai kaksi lasta, joten ikinä ei tiedä kuinka loppujen lopuksi käy.

Pohjanmaalla.