Onko RIIKKA MANNER uusi PIITU?

Ja eihän yksi pieni lapsi vielä paljonkaan työntekoa häiritse.

Kaikki, kaverit, naapurit, kulttuuri meni aina uusiksi. Näen siinä paljon hyvää ja paljon huonoa. Ei asiat ole niin mustavalkoisia. Hyvää: Minusta kasvoi (voisin sanoa että keskivertosuomalaiseen verrattuna erittäin) suvaitsevainen ja erilaisuutta arvostava ihminen, jolla on kykyä arvostaa ja kiinnostua erilaisista ihmisistä ja tavoista elää. Olen empaattinen ja en tuomitse niitäkään, joilla menee huonosti (kuten esim. täällä usein tehdään). Sama piirre paljon matkustaneessa veljessäni. Osaan katsoa asioita huomattavasti monipuolisemmin ja monelta kannalta kuin keskivertosuomalainenn. En ole kateellinen ja katkera, kuten osa esim. täällä.

Hyvää & huonoa / neutraalia: En kiinny kovin helposti paikkoihin tai ihmisiin. Minulle on ollut aina helppoa esim. vaihtaa työpaikkaa tai muuttaa (nuorena ennen lapsia muutinkin jatkuvasti, nyt olen asettunut aloilleni). Maailmani ei ole sortunut jos poikaystävä on jättänyt tai jos kaveri on muuttanut, olen pystynyt helposti solmimaan uusia ystävyyssuhteita. Silti pystyn välittämään niistäkin ihmisistä, joita en säännöllisesti näe (esim. jos ystävät on muuttaneet ulkomaille, olen edelleen ollut kiinnostunut heidän elämästään ja pitänyt kyseisistä ihmisistä, yhteydenpito/ystävyys ei ole sellaiseen katkennut).

Huonoa: Lapsena perusturvallisuus järkkyi kun ympäristö meni uusiksi aina kun juuri oli kiintynyt edelliseen. Tähänkin tosin tottui ajan myötä, eikä siis enää kiintynyt samalla tavalla. Pahin mitä tunteissani tapahtui oli se, että ikävöin kavereita, joita en enää juuri nähnyt. Muistan vieläkin miten erään maasta toiseen muuton yhteydessä istuin auton takapenkillä, tuijotin ulos tyhjyyteen ja hoin mielessäni "Mä muistan sut aina Josefa, mä muistan sut aina...", tippa linssissä. Samoin erästä ihanaa ranskalaista naapurinrouvaa ikävöin paljon ja muistan hänet vieäkin. Myös kielestä toiseen siirtyminen hämmensi.

En ole hajalla missään nimessä. Oikeastaan reissaaminen lapsena tässä elämänvaiheessa on enää vain rikkaus.

Minulla oli se etu, että perheeni oli kuitenkin ehjä ja tiivis. Äiti, isä ja me kaksi lasta. Äiti oli kotiäiti ja keskittynyt meihin, meitä todella kuunneltiin ja rakastettiin kotona.

Ei tarvitse kuin seurata ulkomailla töissä olleiden perheiden aikuisia lapsia. Olen yhden sellaisen kanssa naimisissa ja traumat ovat elinikäisets ja osin parantumattomat, samoin hänen sisarellaan, vaikka vanhemmat kaikkensa tekivät. Toistuvat irrottamiset tukiverkosta ja siirtymiset kulttuuripiiristä toiseen vammauttava lasta.