Muita epäsosiaalisia?

ihmetellyt kun ihmiset sanovat että ystävät ovat tosi tärkeitä eikä ilman niitä voi elää (siis kuten sanoitkin), enkä mä voi ymmärtää moista ajatuksen kulkua. Mulla on ystäviä, ei paljoa mutta on kuitenkin, mutta mä voisin hyvin kuvitella eläväni ilman ystäviäkin, mutta en ilman perhettäni. Silloinkin kun en seurustellut tai ollut naimisissa, ystävät merkitsi mulle yhtä vähän kuin nykyäänkin. Ehkä tää on joistain outoa, mutta mä pidän tätä normaalina.

Minä olen aika epäsosiaalinen. En siinä mielessä, että jotenkin inhoaisin ihmisiä ja varta vasten karttaisin heitä, mutta viihdyn mainiosti yksin, ja minulle riittää oma perhe sosiaaliseen kanssakäymiseen.



Pidän vanhoihin kavereihin mieluiten yhteyttä esim. Facebookissa. On ihan kiva kuulla heidän kuulumisia, mutta tapaamisten järjestely tuntuisi vaan hankalalta ja turhalta. Uusia ystäviä ei aikuistumisen jälkeen oikein ole tullut, mitä nyt opintojen ja töitten myötä sellaisia tuttavuuksia. Olen siis tavallaan saattanut itseni sellaiseen elämäntilanteeseen, että ei ole ihmisiä kyselemässä mua menoihin, joten ei tarvitse sepittää tekosyitä tai murehtia moista.

kiva kuulla että muitakin kaltaisiani on! Ja itsekin tykkään ennemmin kirjoitella netin kautta kavereille ja joitain harvoja on tosi kiva nähdäkin mutta sitten ärsyttää suunnattomasti sellaset, jotka sattuu vaikka aamulla laittaan viestiä että nähtäiskö paikassa x. En todellakaan ole sellasta tyyppiä joka tosta vaan lähtis johonkin, vaan tarviin muutaman päivän aikaa. Yllätysvieraille (joita ei onneks käy) en edes avaisi ovea!



Olen saanut muutaman kaverin lapsen myötä toisista äideistä ja onhan se ihan mukavaa kun voi vaihtaa lapsiin liittyviä juttuja mutta mieluummin menen vaikka vanhempieni luo kun nään joitain kavereitani..



Minäkään en varsinaisesti inhoa ihmisiä, tykkään vain olla omissa oloissa.:)



ap

Oikein ahistaa välillä, kun pitäis mennä kylään. Mä haluun olla kotona, rauhassa.

Sellasta mä tosin kaipaan, että pääsisi johonkin bileisiin, jossa suurin osa tuntemattomia, joiden kanssa vois ottaa alkoo ja jutella kaikkee ja sitten ei en ää nähdä. Jää vaan hauskat muistot.



Alkoholia juon muuten sitten pari kertaa vuodessa..

Osaan näytellä sosiaalista jos haluan. Nuorempana halusinkin, mutta huomasin, että se vei liikaa voimia, koska olen perusluonteeltani epäsosiaalinen ja yksin viihtyvä. Nykyään minulle riittävät sosiaalisiksi kontakteiksi oma perhe, työkaverit ja hyvänpäiväntutut. Osaan heittää hyväntuulista smalltalkkia naapureiden kanssa, mutta rentoudun parhaiten yksin tai perheen parissa.

Mulla ei kyllä ole yhtään ystävää eikä edes kaveria, mutta en totisesti edes kaipaa. En halua ystävystyä kenenkään kanssa. Muhun on yritetty ystävystyä, mutta mä vetäydyn aina ja ennen pitkää ystävyyttä haluava huomaa, ettei kannata yrittää. Mä viihdyn niin hyvin itsekseni. Kyläilyt ja juhlat on mulle pakkopullaa, joissa vain ahdistun enkä tunne oloani kotoisaksi ollenkaan. Tulen kyllä toimeen ihmisten kanssa, jopa ihan vieraitten, siis sillein pienimuotoisesti. En tosin harrasta mitään small talkia, mutta osaan keskustella, jos asia on kiinnostava. Harva asia vain kiinnostaa, ja vielä harvempi ihminen.

Entä teidän lapset, tapaako ne koskaan muita ihmisiä? Isompina varmaankin kun liikkuvat itsekseen mutta sanotaan nyt alle kouluikäisinä? Miten teidän miehet suhtautuu tällaiseen?

t. kiinnostunut

arkisin emme käy missään, paitsi kaupassa. Ja kesällä jalkapalloharrastuksessa. Viikonloppuisin (ei joka vkl) vien jollekin kaverille.

että aika moni meistä epäsosiaalisista on oikeesti ihan sosiaalisia, siis osataan ainakin esittää niinku joku sano.:) Ite ainakin tuun lähes poikkeuksetta toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa ja kaikille yritän olla ystävällinen mut se tunne mikä on sisällä, saattaa olla hyvinkin erilainen..Kai me ollaan sit jotenkin huijareita joidenkin mielestä.:D



ap

Entä teidän lapset, tapaako ne koskaan muita ihmisiä? Isompina varmaankin kun liikkuvat itsekseen mutta sanotaan nyt alle kouluikäisinä? Miten teidän miehet suhtautuu tällaiseen?

t. kiinnostunut

Ei me ainakaan olla aina kotona, melkein joka päivä jossain, mut tätä on jotenkin hankala selittää varsinkin näin kirjottamalla mikä se pointti on. Lähinnä ajatus lähti siitä että kun niin monet aina hehkuttaa kuinka ystävät on niiiiiin tärkeitä ja maailma kaatuis ilman niitä. Sellasta tunnetta ei koskaan oo itelle tullut vaikka ystäviä mulla onkin!

ap

Käyn töissä, lenkillä, shoppailemassa ja uimassa. Lapset ovat päiväkodissa ja heillä on kavereita, joiden luona he kyläilevät. Tapaan ihmisiä päivittäin, mutta minulla ei ole varsinaisia ystäviä. Mieheni ei ihmettele, hänelläkään ei juuri ole kavereita työn ulkopuolella.



Niin, olemme siis molemmat yli kolmekymppisiä ja muuttaneet pois kotikaupungeistamme, eli emme enää hengaile koulukavereiden tai lapsuudenystävien kanssa. Tässä iässä uusien sydänystävien hankkiminen on vaikeaa - enkä usko että kumpikaan sitä edes enää haluamme. #6