itkettää..

Olin menossa nukkumaan enkä saanut unta. Mieleeni tuli katulapset jotka tapasin Ukrainassa.

Oma poikani on nyt jo melkein samassa iässä kuin nämä pojat (äärettömän suloiset, ehkä 3-4v) jotka tulivat pyytämään että ostaisin heille ruokaa kun olin menossa ruokakaupasta sisään En ikinä unohda kun ajattelin että jos joskus omat (tulevat)lapseni ovat lähellekään tälläisiä, olisin maailman onnellisin ihminen! Nyt minulla on 2 omaa täydellistä poikaa, mutta silti suuri suru kaivaa sydäntä. Siis kuinka voi olla että maailma on niin paha paikka että pieniä lapsia, ihan taaperoita asuu kadulla? Näin myös lapsia jotka hakkaivat McDonalsin ikkunaan kun ihmiset söivät sisällä. Mitenkä pieni lapsi voi ymärtää ettei kukaan sisällä välitä vaikka pieni lapsi hakkaa nälissään ikkunaa?

Oma elämä tuntuu taas niin turhalta ja pinnalliselta. Suunnittelen hakevani lääkikseen, mutta mitä ihmettä sieläkin tekisin, yrittäisin auttaa rikaiden länsimaisten itseaiheutettuja elintapasairausia. Kun voisin tehdä jotain todellista, olla äiti joillekin näille pienille. Minussa on aina ollut suuri halu vaan rakastaa näitä pieniä, mutta en tiedä mitä tekisin! pitiskö muuttaa vaan koko perhe sinne? On alkanut tuntua siltä että me suomalaiset oltaisiin paljon onnellisempia jos meilla olisi vähän "oikeitakin" ongelmia. Nyt meillä on liikaa aikaa olla kiittämättömiä kaikesta hyvästä! Jos tekisin jotain oikeasti tärkeää niin ei varmasti kerkeäisi kiinnittää niin huomiota esim. puolison jokaiseen ärsyttävään pirteseen.Nyt täytän iltani tyyliin tv:n katselulla, siis aikaa pitää yrittää väkisinkin "kuluttaa" sen sijaan että tekisi jotain mekityksellistä. Huoh.. Sekavaa tekstiä mutta kaipasin purkaa ajatuksiani jonnekin..Mitä teidän mielestä mun pitäisi tehdä?