Pettämisestä...

Kiinnostava kertomus. Olen elänyt suhteessa 8 vuotta. Olen miettinyt eroa 3 vuotta ja viimeiset kaksi vuotta päivittäin. Enkä edes tiedä miksi. Voimat alkaa loppua. En ole osannut erota, koska en keksi siihen mitään syytä. Miehessä ei ole mitään vikaa. Miellä ei ole lapsia, mutta haluaisin perheen lähi vuosina. Tuntuu, että sellaista päätöstä ei voi tehdä ilman konkreettista syytä, (pelissä kuitenkin kahden ihmisen koko tulevaisuus), mutta biologinen kello pakottaa tekemään ratkaisuja. Et kertonut minkä ikäinen olet, mutta olettaisin että hieman minua vanhempi. Joten olisiko sinulla "vanhempana ja viisaampana" tähän jotakin kommentoitavaa?



N25

Kuinka kauan mietit asiaa ennenkuin teit päätöksen? Pysytkö sanomaan, mistä tiesit ratkaisun olevan oikea vai selvisikö se vasta eron jälkeen?



N25

Mulla on vähän samanlaisia kokemuksia kuin teillä. Seurusteltiin 8 vuotta ja mentiin naimisiin. Ei oltu "täysin" onnellisia, ja varmaankin jotenkin ajateltiin (ääneen sanomatta) että naimisiinmeno korjaisi asioita. Tyhmää tietenkin jälkikäteen ajateltuna. Meillä oli mukavaa ja oltiin hyviä kavereita.. Naimisiinmenon jälkeen tuntui et mies pitää mua itsestäänselvyytenä, kun oli mut nyt "saanut". Ei viihtynyt kotona ja muutenkin kun harrastukset vei melkeinpä kaiken vapaa-ajan pois kotoa. Kummasti siinä tunteet kylmenee, kun ei vuositolkulla jaksa muistuttaa toista olemaan kotona enemmän. Reilu puoli vuotta oli aivan hirveää taistelua ja itkemistä. En kehdannut itellenikään myöntää niitä tunteita, ettei enää rakasta ja halua olla yhdessä vaikka äsken meni naimisiin. Tuli tietenkin roikuttua sinkkukavereiden kanssa viihteellä ne illat kun mies oli pois ja vientiä ois ollut.. Huomasin että olisin valmis pettämään miestä ja se oli mulle viimenen tikki koska en halua pettää. Lähdin sitten muualle miettimään asioita ja en hetkeäkään ole ikävöinyt sitä parisuhdetta. Tietenkin miestä ja "entistä elämää" tulee joskus ikävä, mutta olen todella tyytyväinen ratkaisuuni ja onnellinen nykyään. Melkein heti eron jälkeen löysin unelmieni miehen olen korvia myöten rakastunut! Eli, mua on tavallaan nolottanut koko naimisiinmeno ja ero, ja tuntuu kauhean raskaalta kertoa ihmisille niistä ja varsinkin perustella syitä. Kun selkeää syytä ei ole, oliskin... Oon vaan sanonu kummastelijoille ja arvostelijoille että eikö se ole järkevää tehdä asialle jotain jos ei ole onnellinen. Se on riittänyt tähän asti :)

Jos tuntuu että haluaa erota, ei rakasta, eikä osaa enää jatkaa parisuhteessa niin kannattaa ottaa asia puheeksi toisen kanssa. Jos rakkautta löytyy niin varmaankin toisen kanssa puhuminen voi herättää ihan uutta innostusta jatkamaan. Itsellä kun ei rakkautta enää ollut ja halusi vaan pois, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lähteä.

Hiukan ihmetyttää tällaiset "kun ei oo kivaa"-eroaikeet. Pettämiset, parisuhdeväkivallan, lapsettomuuden yms. vakavat ongelmat päättää suhteita, mutta muut on työn puutetta. Samaa illuusiota kuin se että kuvittelee pysyvänsä hoikkana syömällä mäkkärissä.



Aerobikkaajille sun muille jumppaajille on selvää, että kauniin kehon eteen on tehtävä työtä, mutta kovin moni ei sitä vaivaa halua nähdä parisuhteessa. Miksi?



Oletteko pohtineet, että oletteko rakkaus-narkkareita, meneekö se uusikin vaihtoon sitten kun kiva lakkaa ja "haluan vain olla onnellinen"? Toki on niinkin, että joskus kemiat on poskellaan alusta pitäen, mutta jotain on omissa asenteissakin oltava vialla, jos pohtii vain eroa eikä parisuhdeterapiaa. Kahdessa vuodessa olisi varmasti jokunen aika terapeutille löytynyt...



Opitaanko tämä asenne jostain vaatekaupasta: enää ei korjauteta mitään, ostetaan vaan tarjousrätti ja myydään se sitten kirpputorilla kun ei enää kiinnosta. Nimittäin muijan ystävistä käsityöläiset on suhteessa, kuluttajat eronneita tai sinkkuja.



Halusin kärjistää, koska toivottavasti joku lukija pohtisi hetken asiaa pintaa syvemmältä.

Aluksi ajattelin, ettei siitä mitään hyvää seuraa. Puoli vuotta vain katselimme. Sinä aikana molempien puolisotkin alkoivat saada vihiä. Lopulta olimme tilanteessa, että vaimoni ja naisen mies hyväksyivät, että meidän ystävyytemme on intiimimpää kuin normi on. Aloimme myös rakastella.

Olisimme varmaan jatkaneet noin, ellei halu yhteisiin lapsiin olisi herännyt.

näistä erilaisista vastauksista. Hyvä nähdä erilaisia näkökulmia. Me tehtiin vähän samantyylinen ratkaisu kun nro: 4. Ollaan puhuttu ja puhuttu ja puhuttu, siitä ei ole puute. Oltiin yhtä mieltä siitä että lapsella ei edes yritetä korjata tilannetta, se olisi hulluinta. Avioliittoa ei voi ajatella minun sekavista tunteista johtuen, en voi mennä naimisiin tällainen epäilys sydämessäni. Miettisin alttrille asti, onko tämä oikein vain väärin ja luultavasti se vain jatkuisi avioitumisen jälkeen. Tämä olisi väärin jo miestäkin kohtaan. Vaikka pohjimmainen syy onkin ehkä se, että suhde ei pääse eteenpäin. Se mistä se johtuu, on epäselvä. Ostimme siis yhteisen asunnon maalta ja otimme yhteisen asuntolainan. Yksi ongelma kuitenkin oli se, että tunsin että en voi enää elää kaupungissa. Halusin elämääni muutakin kuin työn ja vuokrakämpän. Elämäni on nyt miellyttävämpää ja vähän liikahtanut eteenpäin, mutta en silti ole päässyt eroajatuksesta eroon. Kun tein ostopäätöksen, olin niin kahden vaiheilla, kun olla voi. Lähdenkö tästä muualle "etsimmän itseäni" vai yritänkö kaikkeni. Siinä vaiheessa tuntui, että kaikki oli jo yritetty, mutta en vain halunnut antaa periksi. Pelotti, että joutuu katumaan, kun ei osannut tyytä siihen mitä oli jo saanut. Ja se vielä, kun toinen haluaa jatkaa. Ostopäätöksen jälkeen olo vain paheni, tunsin tehneeni väärin sekä itseä ja miestä kohtaan, kun en kuunnellut itseäni. Reilu puoli vuotta tämän jälkeen asunto valmistui ja piti muuttaa. Se oli elämäni hirvein puoli vuotta. Itkin joka päivä, jopa töissä. Kun muuton aika koitti, oli uusi jahkailu edessä. Tuntui pahalta muuttaa yhteiseen kotiin, kun tunteet oli mitä oli. Muutosta on nyt puoli vuotta. En itke enää. Elämä alkaa taas voittaa, mutta en edelleenkään tiedä, onko meillä tulevaisuutta. Sen tiedän, että eteenpäin en voi mennä näiden epäilysten saattelemana. Opin sen tästä asunnon ostosta. Paikallaan ei voi olla loputtomiin. Jos ajatukset ei katoa, ei kai voi olla muita vaihtoehtoja kuin ero.



Ja olen kyllä tosissaankin käyttänyt aikaa tähän asiaan. Olen miettinut, onko vika minussa, olenko tunnevamaminen jne. Vai ollaanko vaan liian erilaisia ym. Olen käynyt seurakunnan perheneuvolassa "parisuhdeterapiassa" viime viikolla ja huomenna menen toisen kerran. Voi olla että otan miehen mukaan myöhemmässä vaiheessa, mutta omissa ajatuksissa on sen verran selvittämistä, että vielä en voi. Nämä mun ajatukset on loukannu mun miestä jo niin paljon, että en voi laittaa sitä kuunteleen, kun pähkäilen tunteitani.



ap

tuo edellinen ei siis ollut AP vaan nro. 2 ja 3. Tuli joku ajatuskatkos.



N25

Mä en myöskään ole koskaan pitänyt eroamista vaihtoehtona. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa 15 vuoden parisuhteen jälkeen ole alkanut miettiä sitä vaihtoehtoa. Moneen vuoteen me emme ole miehen kanssa pystyneet puhumaan koska mies heti sanoo, että kun minä korjaan ne ja ne asiat niin sitten hän vasta puhuu. No, ne asiat eivät ole sellaisia asioita joita voi vain päättää muuttavansa.



Seksiä ei juuri ole, hellyyttä ei yhtään. Kunnioitusta ja arvostamista ei löydy. Mies nälvii, haukkuu läskiksi ja ties miksikä joka ikinen päivä. Olemme kiinnostuneet täysin eri asioista ja olenkin mieheltä kysymättä hamstrannut eläimiä meille joita voin hoitaa ja rakastaa. Lapsi aina välillä muistaa sanoa kuinka "tietää, että isi inhoaa sua" ja minä yritän vakuutella, että ei se inhoa...



On asioita joita en haluaisi menettää. En haluaisi menettää meidän ihanaa kotia (pakko olis myydä) enkä muuttaa tältä alueelta mutta pakkohan se olis. En haluaisi, että lapselle tulisi kahta kotia ja, että kaverit ja koulu vaihtuisivat. Kaikki nämä asiat on niin helppoja. Miettiikö kukaan muu eronnut tai eroamassa oleva tällaisia asioita? Käytännön juttuja. Sitä, että oma rakas koti muuttuu. Sitä, että entäs jos uutta rakkautta ei ikinä löydykään? Jää yksin?

Huonosti menee, miehen kanssa ei voi puhua mistään syvällisemmästä. Terapiaa olen ajatellut jo pitkään, mutta emme ole menneet, kun meillä menee niin huonosti, että tuskin 2 vuoden terapiakaan riittäisi meidän kylmyyden selvittämiseen. Meillä on kuitenkin 2 lasta, kiva koti, terveyttä, harrastuksia, rahaakin riittävästi jne. eli olemme päättäneet jatkaa, koetamme miettiä, mitä tekisimme. Selibaattia on jatkunut jo yli 6 vuotta, mutta se ei hirveästi sureta, kun ihminen on kädellinen olento eli itsensäkin voi tyydyttää. Eikä se ole laiha lohtu!!!Kumpikin meistä on halukas, emme vaan pysty haluamaan toisiamme. Emme ole myöskään pettäneet, kun ei sekään mikään ratkaisu ole. Itselläni on ollut kyllä aika hilkulla, etten pettänyt. Uskon siihen, ettei vaihtamalla parane, kun meilläkään ei mitään hirveyksiä tapahdu (väkivalta, alkoholismi, mielenterveysongelmat jne.) Ihastuksen alkuhurma on IHANAA, mutta se menee aina ohi viimeistään 2 vuodessa. Eli etsitään ratkaisua, voi olla, että erokin tulee, mutta ei ainakaan turha ero!!!



Tuulikki 38v.

On asioita joita en haluaisi menettää. En haluaisi menettää meidän ihanaa kotia (pakko olis myydä) enkä muuttaa tältä alueelta mutta pakkohan se olis. En haluaisi, että lapselle tulisi kahta kotia ja, että kaverit ja koulu vaihtuisivat. Kaikki nämä asiat on niin helppoja. Miettiikö kukaan muu eronnut tai eroamassa oleva tällaisia asioita? Käytännön juttuja. Sitä, että oma rakas koti muuttuu. Sitä, että entäs jos uutta rakkautta ei ikinä löydykään? Jää yksin?

Tottakai miettii. Minä ainakin. En usko, että kukaan voi lähteä parisuhteesta miettimättä mitä tulevaisuus tuo. Sitä tulee puntaroitua melko monenlaista, niinku millä hemmetillä kulkisin töihin, kun nyt miehen autolla ym. Ja se yksin jääminen on sitten tietenkin oma lukunsa murheissa. :(

Itsellä takana kaksi viiden vuoden suhdetta. Ensimmäisestä lähti mies, toisesta lähdin itse. Jälkimmäisessä vaan tunteet loppus, eikä ollut enää muuta mahdollisuutta. Melkeen vuoden mietin mitä tehdä kun oli omakotitalo ja yhteiset lainat. Olo oli kuitenkin niin kaamea, enkä kestänyt edes miehen kosketusta, pakko oli lähteä. Enkä päivääkään ole katunut. Olin silloin 25. Nyt 32 menossa ensi kesänä naimisiin ja tammikuussa syntyy esikoinen. Ettei 25 vuotiaana myöhäistä tosiaankaan ole vaihtaa miestä, sisäinen kello tikittää vielä kauan. Paras kaverini oli 30 kun erosi, nyt neljä vuotta myöhemmin onnellinen äiti.

Itsellä takana kaksi viiden vuoden suhdetta. Ensimmäisestä lähti mies, toisesta lähdin itse. Jälkimmäisessä vaan tunteet loppus, eikä ollut enää muuta mahdollisuutta. Melkeen vuoden mietin mitä tehdä kun oli omakotitalo ja yhteiset lainat. Olo oli kuitenkin niin kaamea, enkä kestänyt edes miehen kosketusta, pakko oli lähteä. Enkä päivääkään ole katunut. Olin silloin 25. Nyt 32 menossa ensi kesänä naimisiin ja tammikuussa syntyy esikoinen. Ettei 25 vuotiaana myöhäistä tosiaankaan ole vaihtaa miestä, sisäinen kello tikittää vielä kauan. Paras kaverini oli 30 kun erosi, nyt neljä vuotta myöhemmin onnellinen äiti.

Voitko tarkentaa. Oliko tuossa jälkimmäisessä muuta "vikaa" kuin tunteiden loppuminen? Mulla on joskus tosi vaikea koskettaa miestä ja seksi varsinkin on tosi vaikea saada alkuun, vaikka kuinka haluttais. Mietin että voiko tämä olla sitä että en rakasta miestäni. Mieheni kanssa yhdistän seksin rakkauteen. Kerran nakkasin hanskat tiskiin ja päätin erota, nukutiin eri huoneissa vähän aikaa. Seksi oli ihan mahtavaa (kun tänä aikana kerran naitiin). Ja silloin olin tavallaan eronnut hänestä. Palattiin hyvin pian kuitenkin takas yhteen. En jotenkin pystynytkään lähtemään. Tuntui liian pahalta.

Voin näin avioeron itse kokeneena sekä avioeroperheestä tulevana sanoa, että avioero ei ole maailman loppu niin aikuisille kuin lapsillekaan. Pitäisin jopa enemmän vahingollisena sitä, että ollaan yhdessä lasten takia, mutta parisuhde on kuollut.



Tulen itse siis avioeroperheestä. Minulla on aina ollut 2 kotia ja 2 perhettä. Vanhempieni välit ovat nyt hyvät, mutta aina näin ei ole ollut. Koen kuitenkin, että olen onnellisempi, kun näen vanhempani onnellisena erikseen, kuin yhdessä onnettomina. Ja tämän on monet tutkimuksetkin todistaneet: lapset ovat onnellisia kun vanhemmat ovat onnellisia, vaikka se tarkoittaisi avioeroa. Avioero ei yksinään vahingoita lasta, kunhan se ei ole riitaisa ja katkera.



Omasta avioerostani voin kertoa sen verran, että "vaihtamalla kyllä paranee". Se, että mies ei ole juoppo tai väkivaltainen, ei ole mikään syy jäädä. Meillä on vain yksi elämä ja sitä täytyy jokaisen elää täysillä, ja vaihtaa kumppania jo se yhteinen polku on vain tallattu loppuun. On selvää, että ennen eroa olisi hyvä yrittää viimeiseen asti (keskustelut, terapiat jne.), ettei jää sitten myöhemmin harmittamaan, mutta jos yksinkertaisesti tunteet ovat kuolleet, ei siihen suhteeseen kannata enää jäädä. Meilläkin ex:n kanssa tilanne oli se, että tulimme kyllä hyvin toimeen ja rakastimme toisiamme, mutta olimme enää kavereita. Fyysisyyttä ei ollut minkään vertaa ja tulevaisuuden suunnitelmamme olivat ihan erilaiset. Niinpä ero oli ainut ratkaisu, vaikkakin se teki kipeää ja tiettyä katkeruutta. Mutta siitä on selvitty ja nyt olen paljon, paljon paremmassa suhteessa miehen kanssa, joka haluaa elämältä samoja asioita kuin minä.



Eli, puhukaa ja hoitakaa sitä suhdetta, käykää tarvittaessa terapiassa, mutta älkää tyytykö mihinkään vain "pakon" tai lasten takia. Erotakin voi ja saa, jos ei muita vaihtoehtoja enää ole.

Seksi oli jälkimmäisen kanssa alussa älyttömän hyvää, jossain vaiheessa se loppu kokonaan. Kun tein lähtöä, alkoi miestäkin taas seksi kiinnostamaan. Jos mies vahingossa vaikka kättä kosketti, inhotti kosketus ja oli pakko hieroa sitä kohtaa, oikein puistatti. En lopussa voinut ajatellakkaan meneväni enää samaan sänkyyn. Jos on pitkään ajatellut lähtöä, eikä yrityksistä huolimatta hommasta tule mitään, suosittelen lähtemään. Vaikeaa on, mutta yksi elämä meillä vaan kaikilla on, miksi käyttää se suhteeseen jossa ei halua olla.

Kun nainen käy vieraissa se on pettämistä.

Kun mies käy vieraissa se on vain miesten geeneissä oleva tarve jakaa siemeniä...Naisten tarvitsisi näinä vaikeina aikoina keskittyä perheen hoitamiseen.

Kun nainen käy vieraissa se on pettämistä.

Kun mies käy vieraissa se on vain miesten geeneissä oleva tarve jakaa siemeniä...Naisten tarvitsisi näinä vaikeina aikoina keskittyä perheen hoitamiseen.

joku vitsi?

Kun nainen käy vieraissa, mies ei ole antanut tarpeeksi huomiota merkkipäivinä tai ei ole sanonut rakastavansa tarpeeksi usein. Tai sitten mies ei anna pusua joka päivä tai edes joka toinen. Myös ns. pillulla ajattelu voi olla syy.

Kun mies käy vieraissa, se on seksuaalisen itsetunnon pönkittämistä. Myös ns. munilla ajattelu voi olla syy.

Kun nainen käy vieraissa se on pettämistä.

Kun mies käy vieraissa se on vain miesten geeneissä oleva tarve jakaa siemeniä...Naisten tarvitsisi näinä vaikeina aikoina keskittyä perheen hoitamiseen.

Vaikeaa on: Aivan kuin olisin itse kirjoittanut tuon. Tosin eläimiä en ole hamstrannut...

Voiko oikeasti jaksaa olla ihmisen kanssa, joka haukkuu mitä hirveimmillä nimillä, ja vieläpä lasten kuullen. Se on todella surullista.

Joten olisiko sinulla "vanhempana ja viisaampana" tähän jotakin kommentoitavaa?

N25

En ole ap mutta helppo kommentoida sen verran että jos 25v vanhana on ollut jo 8v suhteessa niin olet aloittanut niin lapsena että ihan tuurin kauppaa muutenkin mitä siitä voi tulla. Ihme jos tuollainen suhde kestää koko elämän mutta ei se mahdotontakaan tietysti ole.

M4X

Kun kukkia antaessa nainen kysyy "mitä nyt meinaat tunnustaa", rakkautta tunnustaessa ei ikinä vastaa, ja pusua yrittäessä usein vetäytyy - mies pari vuotta yritettyään joutuu totetamaan että piä pillus. Samaa tavaraa on muillakin, ellei liian krantuksi rupia.

Ei se aina mene tolla perinnekaavalla. Miehellä siemenenjakotarve on varmasti luontojaan kovempi, mutta kyllä sitä samaankin vakoon kylväisi, jos edes joskus kuulisi jotain positiivista.

Parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, joiden molempien pitäisi katsoa omaa napaansa pidemmälle.

Ja kyllä, jos on pakko lähtä muita vakoja koepolkemaan, olisi reilumpaa erota ensin. Aina vain ei toimi se reilu meininki, tarinoita on niin monenlaisia, ja totuus todella voi olla tarua ihmeempää.

Kun nainen käy vieraissa, mies ei ole antanut tarpeeksi huomiota merkkipäivinä tai ei ole sanonut rakastavansa tarpeeksi usein. Tai sitten mies ei anna pusua joka päivä tai edes joka toinen. Myös ns. pillulla ajattelu voi olla syy.

Kun mies käy vieraissa, se on seksuaalisen itsetunnon pönkittämistä. Myös ns. munilla ajattelu voi olla syy.

Kun nainen käy vieraissa se on pettämistä.

Kun mies käy vieraissa se on vain miesten geeneissä oleva tarve jakaa siemeniä...Naisten tarvitsisi näinä vaikeina aikoina keskittyä perheen hoitamiseen.