Parisuhteesta kysymys...

Tilanne on yleensä molemmille ihan uusi.



Minusta suuremmilta ongelmilta vältytään, kun isäkin hoitaa vauvaa ihan alusta asti. Eli annat isälle vaipanvaihtoon, röyhtäytykseen jne. Käytte niin paljon yhdessä lenkillä vaunujen kanssa kuin mahdollista. Luotat täysin miehen kykyyn hoitaa ja olla lapsen kanssa. Ja miestä kannattaa muistaa kehua (vaikka ei muistaisikaan sinua kehua).



Luulen, että mies kokee itsensä helposti ulkopuoliseksi, jos äiti vain yksin hoitaa vauvaa ja viettää paljon aikaa vauvan kanssa.



Meillä ainakin meni juuri tuossa pieleen (muunmuassa). Isä oli töissä toisella paikkakunnalla ja tottakai vastuu oli täysin minulla. Mies ei heti alusta päässyt "sisälle" vauvanhoitoon ja oli muutekin arka. Vaikka kuinka yritin antaa vauvaa miehelle hoidettavaksi, nin väisti sitä sillä, että minä osaan paremmin. Sen lisäksi ei sitten luopunut mistään omista menoistaan, vaan jatkoi elämäänsä samalla tavalla kuin ennen vauvaa. Kävi kaikenmaailman festarit (lapsi syntyi kesän alussa) ja kavereiden kanssa ulkona ihan samalla tavalla ja jatkoi ihan samalla tavalla harrastuksia ja tuli yksi lisääkin siihen aikaan. Sitten lisäksi minulle valitti, kun meillä ei ollut enää samanlaista kuin aikaisemmin, että ei voitu tuosta vain extempore lähteä jonnekin vaikka toiseen kaupunkiin festareille. Katsoin suu auki ja avasin sanallisen arkkuni.



Tätä jatkui ihan samalla tavalla 4 vuotta, kunnes minulle riitti. Jos kerran halusi elää vapaasti ilman mitään vastuuta ja velvotteita, niin sai minun puolesta jatkaa sitä yksin.



Tämä mies oli vielä hyvin tarkka rahoistaan. Siis oman palkkansa käytti täysin omiin menoihinsa (otti kivoja tatuointeja ja kaikenlaista elektroniikkaa osteli itselleen). Mitään ei ostanut vauvalle, ei yhtään mitään, vaan kaiken sain ostaa itse. Aina sanoi, että hän maksaa sitten sitä ja tätä, mutta ei koskaan kuitenkaan maksanut.



Olin kaiken lisäksi minimi äp-rahalla ja rahat oli ihan loppu koko ajan. Sitten mies sai töitä kauempaa ja kävi joka toinen viikonloppu kotona. Vei mukanaan lähes kaiken: tv:n, imurin, mikron jne. Ja nimeomaan siksi, kun hän oli ne ostanut ja hän tarvitsi niitä. Minä oli ostanut ruokaa, vaatteita jne. (ja onneksi pesukoneen) Imurilla tuskin koskaan imuroi ja hänen vanhempansa asuivat työpaikkaasunnon naapurissa, joten olisi sieltä voinut lainata. Minä sitten puolen vuoden ajan lainasin imuria kerran viikossa milloin mistäkin, ennenkuin sain rahat säästettyä ja ostin meille toisen imurin. Niin monta tarinaa, mikä meillä meni pieleen. Mutta minusta mies ei vain missään vaiheessa osannut asennnoitua perheeseen oikein vaan koki sen totaaliseksi vapauden menetykseksi.



Toivottavasti teillä menee paremmin.

Mutta ei aina huonompaan suuntaan.



Haastava lapsi tuo kuitenkin haasteita liittoon.



Kannattaa ehkä keskustella puolison kanssa mitä mielikuvia hänellä on. Esim. olettaako puoliso, että kotona oleva hoitaa myös kotityöt (näistä tulee varmaan eniten riitaa). Ja ihan peruskasvatusperiaatteista.



Meillä oli koliikkivauva + korvatulehduskierre + allergiaepäilyt + miehellä raskas työ + isovanhemmat satojen kilometrien päässä, joten kyllä, hermot oli välillä kireällä puolin ja toisin. Mutta perusperiaatteet oli selvät, joten ei siinä mitään. Yhdessä vieläkin ja toista lasta pukkaa tulemaan.

kysymykseen. :)



Taitaa olla liian arkinen kysymys ja aihepiiri, kun tämän tyyppiset asiat eivät herätä ajatuksia ihmisissä.



Kiitos teille kuitenkin vaivannäöstä. :)

Mieheni on aina ollut ns. hyvä mies, mutta lapsen tultua oli ihana nähdä, miten hän otti luontevasti osansa perheen aikuisena ja jaksoi olla rauhallinen ja vakaa, kun itse olin kierroksilla imetyksen ongelmien ja valvomisen takia.



Meillä mies nukutti mahavaivaista vauvaaa rinnallaan tuntikausia iltaisin, hänestä se oli kivaa ja joka tapauksessa hän olisi katsonut telkkaria sen ajan...



Tietysti spontaanius lähtemisten kanssa tms. kärsii, eikä sitä yhteistä aikaa jää valtavasti. Mutta meillä on järjestetty niin, että lapset menevät ajoissa nukkumaan ja muutenkaan emme ole muuttaneet koko elämäämme erilaiseksi 100% lasten ehdoilla, vaan kaikki osapuolet ovat sopeutuneet uuteen tilanteeseen.

oman lapsen ihanuutta, niin miehelläni kuin minullakin. Fiilistelyä ei laimentanut edes koliikki 3kk, vaan sen jälkeen meistä tuntui jopa vau, että selvittiin ja onpas elämä nyt mukavaa lapsen kanssa. Sitten kun lapsia alkoi tulemaan enemmän ja pienehköillä ikäeroilla ja tukiverkko on täynnä avuttomia ihmisiä, joita kauhistuttaa ajatuskin ottaa vastuuta meidän kolmesta lapsesta, niin johan on välillä väsyttänytkin. Parisuhde on nyt kovemmalla, kun ei olla saatu vuosikausiin miehen kanssa olla kunnolla vain kahdestaan. Ja lähisukukaan ei ymmärrä auttaa, vaikka itse ovat aikanaan saaneet apua omilta vanhemmiltaan ja sisariltaan. Avun antaminen on heille jotenkin vastenmielistä, vaikka hekin alussa fiilistelivät ja lupailivat meille.

Täälä odotetaan neljättä niin on aika kaukasia noi ekan lapsen odottamisen mietinnät! :D



Mutta sen mää sanon että hyvä kun sulla on mielessä tollasia. Niitä kannattaa käydä miehenkin kanssa läpi niin tulee vähän hahmotettua millasia kasvatusmenetelmiä ja -kuvitelmia teillä on!



Minusta tärkeitä asioita on

* miettiä mimmonen kuva sulla ja miehellä on äidin/isän roolista. Ettei tule kolinaa jos toinen toivoo saavansa lämpimän ruuan töistä tullessaan ja sinä taas haluat että mies valmistaa joskus perheelle ruuan?

* Perhekoko. Halutaanko yhden jälkeen miten nopeasti uusi lapsi; ehkäsy. Mikä?

* Tehkää sääntöjä yhdessä ja toimikaa yhtenä rintamana. Toinen pilaa kasvatusta sallimalla jos toinen kieltää jotain ensin, ollaan ongelmissa.



Kannattaa haaveilla ja ottaa erilaisia vinkkejä vastaan. Kaikkea ei tartte kokeilla, osasta huomaa heti ettei se naapurin Riitan keino sovi meille alkuunkaan, joskus tosin testaaminen saattaa yllättää! :)



Kannattaa muistaa että vauvasta kasvaa nopeasti uhmaikänen ja kohta et pääse enää nukuttamaan, hyvä jos huoneeseen saat mennä.. Parisuhteen tarttee kestää, joten ei kannata jäädä vaan sohvalle lötköttämään ja pitää toista itsestäänselvvyytenä. Teillä on elämää vielä kun lapsi/lapset muuttaa opiskeleen toiselle paikkakunnalle, vai onko?

Eli sen lisäksi että olet nyt muuttumassa äidiksi niin olet yhä vanhempiesi tytär, sisar, ystävä, kumppani ja äiti. Yksi vaan lisääntyy ja sinuun tulee uusi ulottuvuus, nauti siitä.



Älä stressaa siitä mimmonen äiti on hyvä: pääasia että sinä olet hyvä. Älä vertaa itseäsi mitä muut tekee. Minä ymmärsin rentoutua vasta toisen lapsen jälkeen.



Me osataan sanoa miehen kanssa että nyt toi loukkasi, en jaksa, ei halua. Mutta jokanen tykkää positiivisesta palautteesta, ja jokanen suhde jossa toiselle ollaan mukavia: kysyt haluatko teetä tai hieronko niskoja niin siihen on paha kiukutella väsyneenä ja positiivisuus tarttuu (niinkun negatiivisuuskin).



Itse olen ihmetellyt miten jaksan perheessä kiertäviä mahatauteja niin hyvin. Tsemppaan ja hyysään. Se on tosi kummalta tuntuvaa miten toisen paha olo saa niin herkäksi.

Jos nyt väsyttää niin ruutia löytyy jos joku lapsista alkaisikin sairastamaan, perin kummallista! :D

- isä on tasa-arvoinen hoitaja lapselle.

- Perhe tulee aina ensin (ei työ, raha, ym)

- vanhemmilla on myös kaksinkeskistä aikaa

- turvaverkkoja tulee hankkia ja ne ei ole välttämättä isovanhemmat

- Ongelmista puhutaan avoimesti

- ei mennä suuttuneena nukkumaan

- kumpikin ymmärtää että vauva-aika on raskasta ja omia tarpeita voi olla välillä haastavaa tyydyttää (seksi, alkoholin juominen)

asiat muuttuvat jollain tavalla parisuhteessa esikoisen tulon myötä. Yksi mieleenpainuva dialogi oli "Lost in Translation" -leffassa:



Bob: It gets a whole lot more complicated when you have kids.

Charlotte: It's scary.

Bob: The most terrifying day of your life is the day the first one is born.

Charlotte: Nobody ever tells you that.

Bob: Your life, as you know it... is gone, never to return. But they learn how to walk, and they learn how to talk and you want to be with them. And they turn out to be the most delightful people you will ever meet in your life.



Meillä on yllättänyt juuri tuon lämpimän ja läheisen suhteen ylläpitämisen vaikeus (tosin nyt on jo kaksi pikkuista, ikäeroa alle 2v). Jos jotenkin voisin vinkata oman kokemuksen perusteella, ota etukäteen selvää millaista irtiottoaikaa teidän on mahdollista kahdestaan saada. Kuka voi OIKEASTI tulla lapsen kanssa olemaan turvallisesti ja rennosti - siis niin, että itse pystytte rentoutumaan vaikka kävisitte jossain muualla hetken. Moni saattaa tarjoutua ja käytännössä aikaa ei kuitenkaan ole tai välimatka on liian vaikea, pitkä, mahdoton muuten...



Valitettavasti oma kokemukseni on mennyt niin, että hoitajaa lapselle/lapsille ei toiveista ja lupauksista huolimatta ole ollut eikä tullut - siis rahallakaan saanut. Se ei tarkoita että suhteemme olisi pilalla, mutta yhteisten hetkien, ihanien keskustelujen ja fyysisen läheisyyden paikalla ovat tällä hetkellä muistot niistä. Niillähän pärjää mitenkuten; jossain vaiheessa on saatava lisää oikeaa läheisyyttä, tai ongelmia alkaa kasautua.

meillä mies "lasittui" kun tulin raskaaksi. Ei osannut suhtautua muhun ja seksi loppui kuin seinään.

Vauvan tultua huomaamatta mies alkoi käyttäytyä kuin olisin hänen äitinsä (ja arvaahan sen kuinka paljon seksiä se silloin haluaa) ja siitä lähtien käyttäytyi kuin uhmaikäinen tai teini.



Ei tartte enää miettiä tuota, ero tuli kun esikoinen neljä.



Mun kannustava asiani kai on se, että jos sun suhde mieheen on säilynyt raskauden aikana hyvänä, niin miksipä se kamalasti muuttuisi jos vauva-aikanakin teette suhteen eteen töitä. Ja saatte sisäistettyä itse tykönänne uudet roolinne puolisoina ja vanhempina.