Pystyisitkö luopumaan työssäkäynnistä asuaksesi miehesi kanssa? Siis lopullisesti ja kokonaan.

mutta kyllä varmaan niin että sovittaisiin että kuinka monta vuotta suunnilleen asutaan siellä, ja mitä tehdään sen jälkeen.

Minä olen kouluttautunut sen vuoksi, että haluan käyttää tietojani ja taitojani muiden hyväksi. Haluan myös tienata oman elantoni ja kantaa oman korteni kekoon verovarojen kartuttamisessa. Jos olisi erittäin epätodennäköistä työllistyä, niin en uskoisi olevani pitkään kovin onnellinen.

En voisi "luopua itsestäni" miehen takia. Ja tarkoitan tuolla sitä, etten luopuisi omista haaveistani ja suunnitelmista miehen takia. Tietysti joitain kompromisseja täytyy tehdä kun kahta elämää yrittää sovittaa yhteen, mutta työnteon lopettaminen on mielestäni liian paljon vaadittu.

Jos mies elättäisi.

olisi mielestäni vain mukavaa jos saisin olla kotiäitinä ja -vaimona eikä tarvitsisi miettiä töihin menoa ikinä.

kiitos mielellään. Jos siis miehellä ei olisi mitään ongelmia elättää perhettään. Ei siis rahallista ongelmaa, enkä myöskään joutuisi kuuntelemaan kuinka "kaikki on hänen"

sitä paitsi nautin työstäni suunnattomasti.

varmasti lomaa, mutta pidemmän päälle.. Mistään ei saisi rahaa, vai mieheltäkö viikkorahat?



Pidemmän päälle voisi olla melko tylsää elämää, missä on kaikki haasteet? Toki pienten lasten kanssa on haastetta, mutta entä sitten kun he ovat jo aikuisia.. Mitkään marttakerhot ei anna samanlaisia haasteita itselle kuin työelämä.

Jos olisi edes jotain toivoa, mutta kun ei. Töitä on avoinna tosi vähän, näin siis jo ennen lamaa, ja ne harvat menevät aina jollekin tiskin alta.



Korkeakoulututkinto on ja kokemusta oman alan innostavista tehtävistä. Yritän ajatella, ettei sillä ole väliä, mutta pelkään etten jaksa. Toisten mielestä olen itsekäs, enkä ymmärrä, että parisuhde on myötäelämistä ja omasta luopumista. Olenko?

2001 muutettiin Hong Kongiin ja irtisanouduin TOSI hyvasta duunista. Tultiin sielta sitten takas lapsen kera ja en ole duuniin halunnut enaa. Nyt auttelen musiikkifirmassa parina paivana viikossa kol 10 -15 eli sen ajan kun lapsi on koulussa, enka koe kayvani toissa koska se on pikkuhupia.

Siis jos saisin kuitenkin käyttää aikaani niin kuin haluan. Minulla on monta luovaa harrastusta, joilla ei lyö leiville, mutta joilla saisin riittävästi älyllistä haastetta ja mahdollisuuksia itseni toteuttamiseen. Sosiaalista puolta varten menisin mukaan johonkin yleishyödylliseen järjestötoimintaan tms.



Taloudellisen turvan haluaisin kuitenkin varmistaa jotenkin, mies esim. saisi maksaa jotain eläkevakuutusta tms. minulle, minulla pitäisi myös kertyä säästöjä siltä varalta, että suhde vaikka kariutuu.

EHKÄ, jos mies olisi hyvätuloinen ja antelias

Totta kai parisuhde on kompromissien tekoa, mutta mitä kompromissejä miehesi tekee? Voisitteko asua paikassa kummallakin olisi mahdollisuus tehdä töitä ja käyttää koulutustaan hyväksi?

Jos mies olisi ulkomailla, maassa jossa en tosiaan voisi tehdä työtä ja jossa olisi yleistä, että naiset ovat kotona, niin ehkä voisinkin. Silloin muista kotirouvista, jopa fiksuista ja koulutetuista, löytyisi seuraa. Tuolloin olisi sosiaalisesti hyväksyttyä (ei väheksyttyä kuten Suomessa) olla kotona, ja toisaalta aina sitä keksii fiksua palkatonta tekemistä.



Mutta Suomessa en keksi tilannetta, jossa voisin näin tehdä. Mielummin asuisimme yhdessä isommassa kaupungissa, ja mies olisi viikot sitten töissä toisaalla.

Nyt on 3 v kulunut. Hyvin menee, vaikka välillä kiristää. Mies on oppinut että tämä on koko perheen, varsinkin lapsien etu. Mies puuhailee omia remppaprojektejaan, auttaa naapureita, hoitaa lapset jne.



Eiköhän tilanne taas jossain vaiheessa kohene ja hän saa täältäkin jotain suunnilleen kokemustaan vastaavaa työtä.