Lue keskustelun säännöt.
Miten oppia löytämään rajansa ja elämään omien tunteiden mukaan, kun on tällainen lapsuus takana?
24.04.2026 |
Kasvoin lapsuudenperheessä, jossa jouduin elämään kahden ailahtelevaisen ja epävakaan perheenjäsenen mielialojen mukaan. Toisen perheenjäsenen mukaan meillä oli mukamas vapaata, mutta todellisuudessa kirjoittamattomia sääntöjä oli paljon. Tiesin, mitkä asiat olivat sallittuja ja mitä asioita ei kannattanut tehdä, koska perheenjäsen pahoittaisi mielensä ja suuttuisi. Nämä näkyivät jo ihan pienissä asioissa: mille paikalle ei saanut keittiönpöydässä istua, jos toinen katsoi telkkaria ei saanut puhua, töistä saapuvaa väsynyttä vanhempaa ei saanut häiritä ensimmäiseen tuntiin, öisin piti kävellä varpaisillaan vessaan jne. Sitten oli tilanteita, joissa toisten raivo saattoi alkaa ihan yllättäen. Toinen näistä perheenjäsenistä pah.oinpiteli minua, jos käytökselläni ärsytin häntä jotenkin. Opin varovaiseksi, sovittelevaksi ja helpoksi.
Nyt aikuisena minulla on asiat ns. kunnossa. On hyvä työ, puoliso, jälkikasvua, mukava koti ja asiat kunnossa. Ei ole mt-ongelmia, olen työstänyt isot asiat terapiassa. Mutta sen huomaan, että omat rajat ovat hukassa. Elän yhä kuunnellen toisten mielialoja todella tarkkaan. Olen hyvä lukemaan toisten tunnetiloja ja vastaan niihin. Tämä tekee sen, että minun on vaikea tunnistaa omia tunteitani ja toiveitani. Venyn myös usein omista rajoistani ollakseni toisille ystävällinen ja suren, jos minua kohtaan ei toimita samoin. Tai jos minulla on vaikka vapaapäivä yksin, en tiedä, mitä tekisin. Mietin, mitä hyödyllistä voisin tehdä. Usein hoidan vaikka lasten asioita vapaapäivänäni, vaikka voisin käyttää tuon ajan itseeni.
Miten oppia löytämään rajansa ja elämään omien tunteiden mukaan, kun on tällainen lapsuus takana?
Kommentit (27)
Itselläni on auttanut se, että olen opetellut olemaan välillä yksin. Tällöin en toisten mieliksi valitse jotakin tiettyä ravintolaa/kahvilaa tms. Kannattaa aloittaa pienistä askelista.
Ja jos olet yhtään kaltaiseni, sinun voi olla vaikeaa hemmotella itseäsi tai satsata itseesi. Jos taloudellinen tilanne ei ole huono, hanki itsellesi jotain mukavaa. Äläkä mieti, mitä sillä rahalla voisi muille hankkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itselläni on ollut täysin samoja ongelmia. Olen opetellut rajojen löytämistä asia kerrallaan, aloittaen ihan pienestä. Sanan ei oppiminen on tärkeää. Ja se, että ei syyllisty, jos saakin kriittistä palautetta siitä muilta. Vaikka ein sanomisesta tulee huono omatunto aluksi, se kyllä helpottaa ajan kanssa, kun sitkeästi jatkaa. Samoin tottuvat ympäristön ihmiset.
Tunteiden ja tarpeiden tunnistamisen pitää ihan reilusti tapahtua niin, että ajattelet kussakin tilanteessa vain itseäsi, mikä ei ole itsekästä. Tasapaino löytyy kyllä itsen ja muiden huomioimisen välille myöhemmin, kunhan opit tuntemaan mitä itse tarvitset ja haluat.
Mulla vastaava ongelma. Erityisen pahalta tuntuu se, että ihmiset eivät usko ei-sanaani, kun kieltäydyn nätisti, mutta napakasti. Jos vaikka sanon töissä jollekin asialle ei, niin minua puhutaan ympäri tai sanotaan, että kyllä sinun nyt vain pitää tehdä tämä asia x. Jonkun toisen kohdalla uskotaan se ei.
Minulla on samanlainen tausta ja minua helpotti etäisyyden ottaminen lapsuuden perheeseen.
Huomasin että vähäisempi kommunikointi ja tapaamiset varsin harvoin antoivat minulle tilaa olla oma itseni, täysivaltainen aikuinen ja paremmin tasapainossa itseni ja maailman kanssa.
Lähtöperheessäni minulle on langetettu ikuinen syntipukin ja työjuhdan osa. Minun tulisi olla aina määrätynlainen ja kaikkien saatavilla.
Nykyisin olen huomannut, että vaikka sanon ei ja pidän puoleni, maailma ei kaadu siihen.
Ihmissuhteet toimivat paremmin kun en asetu automaattisesti kynnysmatoksi, vaan tunnen oman arvoni.
Opettelua tämä on vaatinut ja varmasti joudun muistuttamaan itseäni tästä ajoittain lopun ikääni, mutta on helpompi pitää suoraa selkää kun hartioilla ei paina syntipukin taakka.
Tutulta kuulostaa. Olen joutunut katkaisemaan muutamia ihmissuhteita niin, että olen vain todennut, etten halua olla enää tekemisissä. Minua on tietysti haukuttu itsekkääksi ja lapselliseksi, kun olen katkaissut välit. Syy on ollut se, että minua on yksipuolisesti hyödynnetty kaikessa mahdollisessa ja otettu ilo irti ystävällisyydestäni. Ei ollut tilaa sille, että olisin voinut sanoa ei tai toivoa itselleni jotakin. Minua haukuttiin siitäkin jo vaativaksi, jos sanoin ääneen, että minunkin olisi reilua saada vastavuoroisuutta toiselta. Olin kuulemma liian intensiivinen, kun kehtasin sellaista pyytää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jouduin hiipimään ja pidättelemään henkeäni koko lapsuuteni. Isäni oli arvaamaton, väkivaltainen ja täysin pidäkkeetön käytöksensä suhteen.
Traumaattinen lapsuus on jättänyt jälkensä, vaikka olenkin selviytynyt suhteellisen hyvin.
Aikuisena suurin suru lapsuudestani on ollut suhde äitiin. Miksi äiti ei pitänyt minusta huolta? Miksi äiti antoi isän pahoinpidellä minua?
Tapaan äitiä harvoin, emmekä juurikaan puhu puhelimessa. Asun kaukana lapsuuden kodistani, enkä kaipaa niihin maisemiin takaisin. Isääni välit ovat katkenneet kokonaan.
Ulospäin vaikutan ihan tavalliselta keski-ikäiseltä ja keskiluokkaiselta, minulla on oma ihana perhe, kiva mies ja hyvä työpaikka. Sisältä olen kuitenkin rikkinäinen ja hukassa itseni kanssa. Kuka minä olen? Tilaa kasvulle ja omaksi itsekseen tulemiselle ei koskaan ollut ja jotain jäi kai keskeneräiseksi.
Toisinaan ihmiset vaistoavat tämän ja ikävimmät tyypit käyttävät sitä armottomasti hyväkseen. Olen joutunut oppimaan, että rikkinäistä sisintä pitää joskus suojella kovalla kuorella.
No mitä tuossa kuvaamassasi on outoa?
Tuikitavallista menoa.
1960-70-luvulla oli hurja meno.
-77 muutin ja helpotti.
Sä oot vain outo ja saamaton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemuksesi ovat identtisiä omaan tilanteeseeni. Kynnysmaton rooli koko elämän ajan! Turha on tulla lällättelemään että oma syy jos on itse saanut elää terveen ja turvallisen lapsuuden! Mulla se piilotettu viha väärin kohtelijoita kohtaan kääntyi itsetuhoisuudeksi ja syväksi masennukseksi. Nyt oon jo vanha ja väärintekijät poissa ympäriltä mutta outo tyhjyys on sisälläni ja suru menetetystä ajasta jonka olisi voinut elää aivan eritavalla jos kohteluni olisi ollut reilua.
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesi ovat identtisiä omaan tilanteeseeni. Kynnysmaton rooli koko elämän ajan! Turha on tulla lällättelemään että oma syy jos on itse saanut elää terveen ja turvallisen lapsuuden! Mulla se piilotettu viha väärin kohtelijoita kohtaan kääntyi itsetuhoisuudeksi ja syväksi masennukseksi. Nyt oon jo vanha ja väärintekijät poissa ympäriltä mutta outo tyhjyys on sisälläni ja suru menetetystä ajasta jonka olisi voinut elää aivan eritavalla jos kohteluni olisi ollut reilua.
Ikävintä on se, että moni perustelee aikuisuuden korjaa kohtelua sillä, että kenenkään velvollisuus ei ole kohdella sinua hyvin, tukea sinua ja olla sinulle ystävällinen. Pitäisi vain jaksaa kaikki se kurja, miten ilkeät ihmiset sinua kohtelevat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla vastaava ongelma. Erityisen pahalta tuntuu se, että ihmiset eivät usko ei-sanaani, kun kieltäydyn nätisti, mutta napakasti. Jos vaikka sanon töissä jollekin asialle ei, niin minua puhutaan ympäri tai sanotaan, että kyllä sinun nyt vain pitää tehdä tämä asia x. Jonkun toisen kohdalla uskotaan se ei.
Ah, tämä. Niin tuttua. Kynnysmatto halutaan pitää siinä roolissa.
Itselle voi olla helpoin se suora ei, mutta toisinkin voi toimia. Voi ottaa ilkeyden voiman käyttöön. Eli sanoo vaan "katotaan" tai "en lupaa" ja jos joku esim. pommittaa viestiellä, niin jättää vaan vastaamatta. Lopulta se kieltäytyminen tulee teoista eikä sanoista.
Samanlaisia fiiliksiä itsellä. Kolahti erityisesti tuo omien tunteiden ja toiveiden mukaisesti elämisen vaikeus. Minä en aina edes tunnista kaikkia tunteitani. Ja sitten kun tunnen jossakin tilanteessa esim. vihaa, niin minulle tullaan todella herkästi sanomaan, että et saisi olla vihainen. Aivan kuin vetäisin puoleeni urpoja, joiden mielestä minulla ei ole oikeutta minkäänlaisiin negatiivisiin tunteisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kokemuksesi ovat identtisiä omaan tilanteeseeni. Kynnysmaton rooli koko elämän ajan! Turha on tulla lällättelemään että oma syy jos on itse saanut elää terveen ja turvallisen lapsuuden! Mulla se piilotettu viha väärin kohtelijoita kohtaan kääntyi itsetuhoisuudeksi ja syväksi masennukseksi. Nyt oon jo vanha ja väärintekijät poissa ympäriltä mutta outo tyhjyys on sisälläni ja suru menetetystä ajasta jonka olisi voinut elää aivan eritavalla jos kohteluni olisi ollut reilua.
Ikävintä on se, että moni perustelee aikuisuuden korjaa kohtelua sillä, että kenenkään velvollisuus ei ole kohdella sinua hyvin, tukea sinua ja olla sinulle ystävällinen. Pitäisi vain jaksaa kaikki se kurja, miten ilkeät ihmiset sinua kohtelevat.
Ei todellakaan pidä jaksaa kurjaa, vaan irrottaa oma elämä kurjuutta tuottavista ihmisistä. Se on sitä käytännön rajaa. Et voi vaatia keneltäkään tietynlaista kohtelua, mutta kukaan ei voi myöskään vaatia sitä sinulta. Eli reippaasti jätät vaan ikävät ihmiset sivuun elämästäsi. Voit tehdä niin ihan hyvällä omallatunnolla.
Aloituksessa pahoinpitely on rikos. Muu ihan normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla vastaava ongelma. Erityisen pahalta tuntuu se, että ihmiset eivät usko ei-sanaani, kun kieltäydyn nätisti, mutta napakasti. Jos vaikka sanon töissä jollekin asialle ei, niin minua puhutaan ympäri tai sanotaan, että kyllä sinun nyt vain pitää tehdä tämä asia x. Jonkun toisen kohdalla uskotaan se ei.
Ah, tämä. Niin tuttua. Kynnysmatto halutaan pitää siinä roolissa.
Itselle voi olla helpoin se suora ei, mutta toisinkin voi toimia. Voi ottaa ilkeyden voiman käyttöön. Eli sanoo vaan "katotaan" tai "en lupaa" ja jos joku esim. pommittaa viestiellä, niin jättää vaan vastaamatta. Lopulta se kieltäytyminen tulee teoista eikä sanoista.
Joissakin tilanteissa ei oikeasti voi lopulta kieltäytyä. Esimerkiksi töissä on pakko tehdä esihenkilön määräämät tehtävät, muuten saa varoituksen ja lopulta potkut. Mutta jos töissä olisi jaettavana ikävä tehtävä Kaisa-kiltille ja Ulla-Uhmakkaalle, niin arvaa varmaan, että Ullan ja Kaisan molempien kieltäytyessä nakki napsahtaa silti Kaisalle, kun Ulla osaa kieltäytyä painokkaammin ja "Kaisa on niin hienosti ennenkin hoitanut asiat". Sen sijaan, että esihenkilö toteaisi, että nyt on muuten Ullan vuoro ottaa koppia tästä ja Kaisa tekee jo ihan tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Tutulta kuulostaa. Olen joutunut katkaisemaan muutamia ihmissuhteita niin, että olen vain todennut, etten halua olla enää tekemisissä. Minua on tietysti haukuttu itsekkääksi ja lapselliseksi, kun olen katkaissut välit. Syy on ollut se, että minua on yksipuolisesti hyödynnetty kaikessa mahdollisessa ja otettu ilo irti ystävällisyydestäni. Ei ollut tilaa sille, että olisin voinut sanoa ei tai toivoa itselleni jotakin. Minua haukuttiin siitäkin jo vaativaksi, jos sanoin ääneen, että minunkin olisi reilua saada vastavuoroisuutta toiselta. Olin kuulemma liian intensiivinen, kun kehtasin sellaista pyytää.
Välien katkaisut on aina parasta tehdä ilman liikoja selittelyjä tai suoraan puhumista. Vallankäyttäjät käyttää mitä tahansa sanot sinua vastaan, joten parempi vaan, että jättää pitämästä yhteyttä.
Tunnistan itsessäni sen, että omien rajojen vetäminen on todella vaikeaa. Joko en vedä niitä ollenkaan "päätä sä vaan" logiikalla tai sitten pidän aivan liian tiukasti kiinni jostain "tänään mieleni tekee pizzaa ja en ole menossa mihinkään muuhun ravintolaan" logiikalla, vaikka toisen tekisi mieli kiinalaista.
Omalla kohdallani heräsin siihen, kun eräs ystäväni pyysi minulta aivan järkyttävän isoa palvelusta. Hän vetosi palvelusta pyytäessään siihen, että "kun sä olet ainoa mun tuntema ihminen, joka on noin kunnollinen ja tunnollinen, että voisi hoitaa tämän asian". Suutuin ja kiehuin sisäisesti. Toinen ei pyytänyt minulta suurta palvelusta siksi, että olisimme olleet äärimmäisen läheisiä vaan siksi, että hän halusi hyötyä minun tunnollisuudestani. Arvata saattaa, että kieltäydyin tuosta "kunniatehtävästä". Hän tietysti loukkaantui kieltäytymisestäni ja alkoi etäännyttää minua itsestään. Onneksi pääsin ko. ihmisestä eroon ja samalla päätin, että en enää kertaakaan halua tällaista ystävyyssuhdetta, jossa olen toiselle hyödyke.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla vastaava ongelma. Erityisen pahalta tuntuu se, että ihmiset eivät usko ei-sanaani, kun kieltäydyn nätisti, mutta napakasti. Jos vaikka sanon töissä jollekin asialle ei, niin minua puhutaan ympäri tai sanotaan, että kyllä sinun nyt vain pitää tehdä tämä asia x. Jonkun toisen kohdalla uskotaan se ei.
Ah, tämä. Niin tuttua. Kynnysmatto halutaan pitää siinä roolissa.
Itselle voi olla helpoin se suora ei, mutta toisinkin voi toimia. Voi ottaa ilkeyden voiman käyttöön. Eli sanoo vaan "katotaan" tai "en lupaa" ja jos joku esim. pommittaa viestiellä, niin jättää vaan vastaamatta. Lopulta se kieltäytyminen tulee teoista eikä sanoista.
Joissakin tilanteissa ei oikeasti voi lopulta kieltäytyä. Esimerkiksi töissä on pakko tehdä esihenkilön määräämät tehtävät, muuten saa varoituksen ja lopulta potkut. Mutta jos töissä olisi jaettavana ikävä tehtävä Kaisa-kiltille ja Ulla-Uhmakkaalle, niin arvaa varmaan, että Ullan ja Kaisan molempien kieltäytyessä nakki napsahtaa silti Kaisalle, kun Ulla osaa kieltäytyä painokkaammin ja "Kaisa on niin hienosti ennenkin hoitanut asiat". Sen sijaan, että esihenkilö toteaisi, että nyt on muuten Ullan vuoro ottaa koppia tästä ja Kaisa tekee jo ihan tarpeeksi.
Kaisan pitää sitten kysyä, että mitä muita työtehtäviä jättää tekemättä, kun tulee tämä uusi nakki.
Ylikiltit ihmiset tosin venyvät kaikessa muussakin kuin töissä.
Askel kerrallaan. Mutta varaudu siihen, että ihmiset joita olet palvellut orjana eivät tule olemaan tyytyväisiä jos siirrät huomion hridän sijasta itseesi.