En halua enää mitään - kaikki mielenkiinto kadonnut

Mikään ei tunnu miltään, enkä mitään halua, tai jos jotain toivon, en uskalla sitä ääneen sanoa, tai lauseeksi muodostaa. Nyt on elämässä vaihe, jolloin itse ei voi näemmä vaikuttaa mihinkään. Voi vain odottaa mitä tulee tapahtumaan ja milloin.

Jollei olisi perheen jäseniä elossa, voisi vaikka lähteä taistelemaan venäläisiä vastaan Ukrainassa, ainoa vaan, etten luultavasti olisi yhtään avuksi, vaan ainoastaan haitaksi.

Toisaalta, kun perheen jäsenet vähenee, voin taas alkaa elämään itselleni. Huono puoli lienee se, että olen silloin yli kuusikymmenvuotias työtön, mitä elämää silloin voi enää elää? 🤔😎

Niko Kazantzakisin hautakivessä lukee:    En toivo mitään, en pelkää mitään, olen vapaa.

Vierailija kirjoitti:

Se taitaa olla se korkein valaistumisen taso. Kun ei enää halua mitään. Samalla se on aika masentavaa. 

 

Kyllä. Kaikki muuttuu samantekeväksi. Ei kaipaa mitään. Ei odota mitään. Haluaa olla yksin. Kaikki häviää. Laajentuminen. Uni. Tiedottomuus. Katselee kuin kuvia ympäristöä tai kotia. Mä en asu tai ole täällä enää. Peilistä ei näy entinen minä. Itseä tuskin tunnistaa ulkomuodosta. Kauhistus ja vapautus. Se meni. Kaikki ohitse. Annan periksi enkä pyri mihinkään enkä halua en odota mitään. Samantekevää. Vapaus.

Itsekin kuin robotti. Teen töitä ja käyn salilla. Tässä minun huvit. 

Haluni kuolla on aina. Toteutuu ajallaan. Ei voi nopeutta sillä se on SYNTI ! 

Lukekaa filosofiaa.

Mitäpä se hyvejää. Kaikki kuollaan kuitenkin. Elämä on kuoleman odotus. 

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostaa millä mekaniikalla aina ajatellaan muiden auttamisen olevan jotenkin mieltä parantavaa ja ylentävää?

Mä en kans ymmärrä tätä. Ehkä miehille tää olis hyvä neuvo. Naisten taas pitää opetella laittamaan välillä itsensä etusijalle.