Luin juuri karmaisevan blogi tekstin :(

Minulla on tänä syksynä todettu pakko-oireinen häiriö ja valitettavasti olen törmännyt samankaltaiseen ilmiöön. Surettaa ja pelottaa tässä omassa tilanteessa myös se miten huonot resurssit näiden sairauksien hoitoon tällä hetkellä on. Minunkin tilanteessa olen kyllä avoimin sylin saanut kaikenlaista lääkehoitoa, mutta eihän se poista sitä sairauden aiheuttajaa, joka minun tapauksessa on ollut aivan ylisuuret ja kohtuuttomat vaatimukset itseäni kohtaan. Lääkkeet eivät ole edes vieneet pakko-oireitakaan pois, vaikka niin piti käydä. Mahtaisiko johtua siitä, ettei pakko-oireiden aiheuttajaa ole yritetty hoitaa pois?

Vuosi sitten kun hoitoon hakeutumisen aloitin opintopsykologilta, totesi hän, että minun tulee olemaan todella vaikeaa saada apua julkiselta puolelta, koska olen niin huoliteltu ja tyyni ulkoisesti. Hänen mukaansa ulkonäkö siis määrittelee sen olenko oikeutettu hoitoon? Olisinko enemmän oikeutettu hoitoon jos näyttäisin homssuiselta, likaiselta, haisisin pahalta ja olisin lihava? Miten se miltä minun naama näyttää tai millaisia vaatteita käytän määrittelee sen mitä minun päässäni tapahtuu? Ovatko minun aivoissa tapahtuvat häiriöt hoitohenkilökunnan mielestä riippuvaisia siitä miten nätisti pukeudun? Lisääntyvätkö heidän mielestään pakko-oireeni merkittävästi siinä vaiheessa kun lakkaan meikkaamasta ja peseytymästä?

Tämä on minun mielestä ristiriidassa jo pelkästään sen takia, että eräässä pakko-oireisen häiriön määritelmässä sairastuneita kuvaillaan usein huolellisiksi, perfektionisteiksi, täydellisyyttä tavoitteleviksi, sellaisiksi, joilla on suuret vaatimukset itseään kohtaan ja jotka kokevat usein kohtuuttoman suuria syyllisyyden tunteita kaikesta. Miten mielenterveyden ammattilaiset kuvittelevat, että tämän kaltainen ihminen kovin helposti luopuisi työstään, opinnoistaan, huolitellusta ulkonäöstään ja pukeutumisestaan ja heittäytyisi homssuiseksi ja likaiseksi, sellaiseksi joka on täysin päinvastainen omiin vaatimuksiin nähden? Minä koin esimerkiksi valtavan suurta ahdistusta, syyllisyyttä ja tuskaa siitä, etten kyennyt enää opiskeluun ja jouduin jäämään sairaslomalle. Enkö saa pitää kiinni edes siitä viimeisestä asiasta, jolla yritän pitää itseni arvokkaana ja itselleni kelpaavana? Enkö sen takia ole oikeutettu hoitoon?

En edelleenkään ole saanut sairauteeni muuta kunnollista hoitoa kuin lääkkeet ja 2-3vko välein psykologin käynnit. Sairauteni ei tietenkään ole helpottunut vaan pikemminkin pahentunut, mutta edelleenkin jonotan aikaa psyk. polille ja haaveilen siitä, että olisin taas joskus terve ja normaali ja voisin opiskella omalle alalleni ja päästä töihin. Omalla halullani parantua ja jatkaa töitäni ei ilmeisesti kuitenkaan ole merkitystä ulkonäköni takia. Silläkään ei ilmeisesti ole merkitystä, että kärsin päivittäin jatkuvista pakko-toiminnoista ja pakko-ajatuksista, peloista ja että väsymykseni takia todellisuuden taju on alkanut olemaan harhainen. Näytänhän minä ulkoisesti kuitenkin hyvältä, joten eihän nuo edellä mainitut asiat millään voi pitää paikkansa. Syyskuussa vielä opiskelin, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että yhteiskunnan mielestä on hyödyllisempää antaa minun päästä oikein pahaan jamaan. Sen sijaan, että olisin saanut heti tehokasta hoitoa ja mahdollisesti pystynyt palaamaan lyhyessä ajassa opintoihin riittävän tuen avulla.

Kyllä se vaan aika paljon nyppii, että tätä sairautta "jakaessa" arpa osui minuun. En sano, että fyysisen sairauden hoidon saaminen olisi välttämättä helpompaa, mutta kyllä se joskus tuntuu siltä, että kunpa olisin saanut mieluummin sen jonkun fyysisen sairauden tämän sijaan. Ei kukaan varmaan tule valittamaan syöpä potilaalle tai epileptikolle jos hän jaksaa meikata ja pukeutua kivoihin vaatteisiin. Hoitoa hän saa siitä huolimatta.

Kyllä rupesi veri kihisemään tuota lukiessa. Miten voikin olla että lääkärit joiden pitäisi keskittyä päähän, keskittyvät vain ulkonäköön!

Musta tuntuu että itselleni on käynyt samoin. Olen kokenut kauheaa lamauttavaa sosiaalista pelkoa ja masennusta yli 10 vuotta ja aina on sanottu että se on vain joku ikävaihe ja liittyy nuoruuteen...Ei ole yhtään ystävääkään koska välillä en uskalla edes talosta ulos.

Ei ole psykologit ja psykiatritkaan immuuneja ensivaikutelman voimalle. Itselläni meikki ja huoliteltu olemus ovat vain maski jonka takana oikeasti itken ja ajattelen miten haluaisinkaan kuolla! Pidän ulkonäöstäni huolta koska en uskalla erottua joukosta. Olen yrittänyt pärjätä opiskeluissakin mutta enää en tiedä ketä varten? En ainakaan itseäni koska mikään ei kiinnosta. Haluaisin vain nukkua aamusta iltaan.

Kannattaa katsoa netistä YAVIS-ilmiöstä. Tuntuu että ammattilaisetkin jotenkin luulevat että ulkonäkö on joku pelastus. Ihan kuin viehättävämmillä ihmisillä olisi kaikki helpompaa.

No mä olen sellainen, että tykkään pukeutua suht siististi ja laittaa itseni "siedettävään kuntoon" (= puhtaat hiukset, ripsiväri, peitän ihon virheet, lakkaan kynnet jne) jos lähden johonkin muualle kuin lähikaupppaan. Kun olin masentunut, laitoin itseäni silti jonkin verran, se piristi minua ja sai itsetuntoni nousemaan. Psykiatrille en sitten koskaan laittanutkaan itseäni. Tuntui, että ei oteta vakavasti. Menin sitten välillä tukka aivan paskassa, kauheet vaatteet päällä, kynsissä kuluneet lakat ja en yrittänytkään peittää valvomisesta ja itkemisestä turvonneita silmiä ja silmänalusia. :D

Siis ei ole tullut mieleenkään että tuollaista tapahtuu

Olin aikoinaan psykiatrisessa hoidossa muistaakseni 90 luvun vaihteessa. En päässyt sinne kovin helposti, mutta onnistuin lopulta. Vaikutti siltä, niinkun siellä olisi ollut sellanen tyyli, että ethän sinä ole ennenkään täällä ollut ja ethän sinä ennenkään ole tarvinnut apua. Miten sinä tähän asti olet pärjännyt näinkin hyvin. On oma asunto, ei maksuhäiriöitä, hyvä työpaikka ym.ym. Tosi paljon ärsytti sillon se tyyli. Tuli sellanenkin ajatus itselleni, että aloin luokittelemaan mielessäni niitä muita potilaita ja olin sitä mieltä, että moni siellä oli väärässä paikassa ja vei tosi sairaitten paikat. Päiväosastolla esimerkiksi monet nukkuivat siellä lattioilla koko päivän ja lähtivät sitten 3 aikoihin ties minne viettämään iltaa ja yöelämää. Ei  ihme  että  nukutti päivällä. Sitten ne olivat myös fyysisesti hyväkuntoisia. Jaksoivat pelaa tennistä, uida pitkijä matkoja, ystäviä oli vaikka kuinka ym. ym, Siivota ne ei jaksaneet kukaan siellä, paitsi aina ne samat. Kyllä mä ihmettelin sitä touhuu.

Olen saanut minua koskevat psykiatriset tekstit käsiini 10 vuoden takaa, ja kaikissa on kuvattu ulkonäköäni: "lävistyksiä, pukeutuu mustanpuhuvasti, hiukset mustilla leteillä. Käyttäytyy asiallisesti" Eli suunnilleen noin.

En tiedä miksi näin tehdään, ja mitä noita tekstejä lukevat seuraavat hoitotahot siitä saavat irti, mutta ainakin mahdollinen todellisuudesta irtautuminen voidaan todeta jos aiemmin aina itsestään hyvin huoltapitänyt yhtäkkiä ei välitä enää ulkonäöstään yhtään.

Ei mene yksiyhteen että aina on vakava tilanne vain silloin, mutta onhan se ihan loogistakin. Se taas ei, että jos pelkästään ulkonäön perusteella käydään tekemään johtopäätöksiä.

[quote author="Vierailija" time="03.11.2014 klo 20:20"]

Ja nykyäänhän monilla psykiatrian poleilla on sellainen käytäntö, että pääset juttelemaan psykiatrin kanssa jos suostus samalla aloittamaan lääkityksen. Ihan älytöntä, mä itse ainakin kaipaisin vaan sitä että pääsen oikeasti purkamaan tuntojani ja asioitani ilman sitä lääkitystä siinä ohella. Tähän mennessä kaikki neljä käyntiä on menny pääasiassa siihen et mulle yritetään tyrkyttää lääkkeitä, reseptejä ja kerrotaan vaan niistä lääkkeistä ja niiden positiivisista vaikutuksista.

[/quote]

Lääkärit ovat lääketehtaiden asialla. Siinä ei paljon potilaan etu paina :(

Minä syöpäpotilaana, parantumattomasti sairaana jonka ei välttämättä kannata katsella 4 vuottaa pidemmälle, kyllä saan syöpähoitoa mutta munkin hoidon tarpeen vakavuus usein jää riippumaan mun ulkonäöstä. Että kyllä sitä ihan samaa kohtelua voi saada vaikka olisi fyysinenkin sairaus, ja mun henkiset ongelmat johtuu mun fyysisistä sairauksista. Mä haen siis kumpaakin hoitoa, fyysistä että henkistä, jälkimmäisestä saan tapella koska "mä kuulemma näytän niin hyvältä ettei kyllä uskoisi että sä tällaiset masennuspointsit näistä testeistä saat". Mä olen mestariesittäjä, myös silloin kun on jotain fyysistä vialla koska mulla on suuri tarve esittää ns. normaalia, joten mua ei meinata huomioida myöskään ensiavussa tai pitkissä potilasjonoissa, ulkonäköni takia. Sitten kun tarkoituksella menen rikki olevissä lökäreissä ja likaisessa paidassa, hiukset sekaisin ja vailla ripsipidennyksiä, niin kyllä tulee vauhtia toimintaan, kun samaan tapaan kuitenkin vaadin sitä hoitoa itselleni, kun on tarvetta.

Tämä oli lähinnä huomautus, että ole varovainen mitä toivot, koska jos saat tällaisen tappavan parantumattoman syövän kohdalle, niin siinä ei paljoa naurata  vaikka pääsisitkin lukuisiin leikkauksiin, lääkehoitoihin ja sädehoitoihin, koska kipua ja lääkkeitä saat silti popsia niin paljon kuin suostut, koska niiden tuputus on aivan samanmoista, masennuslääkkeiden lisäksi.

Terv, Nessa The Little Things -blogista

Tässä minä, joka kommentoi, että joskus on tuntunut siltä, että olis helpompaa jos olisi saanut fyysisen sairauden henkisen sijasta. Haluan vielä tarkentaa edellisen kirjoittajan kommentin vuoksi, etten suinkaan väittänyt että fyysinen sairaus olisi kivutonta, tuskatonta, lääkkeetöntä ja helppoa. Tarkoitin lähinnä sitä, että fyysistä sairautta tunnutaan hoitavan paljon tehokkaammin, kuin mielen ongelmia.

Kuten sinun syöpäsairaan tilanteessa fyysinen hoito on huolehdittu, mutta huolenpito ja hoito jota psyyke tilanteessasi tarvitsisi on jätetty huomiotta. En ymmärrä miksei sitä osa-aluetta tunnuta pitävän niin tärkeänä.

Varsinkin kun usein mielenterveyspotilaita lääkitään fyysisten oireiden vuoksi (esim. unilääkkeet unettomuuteen, rauhoittavat paniikkikohtauksiin jne.), sen sijaan että tajuttaisiin, että usein mieli on se, joka ne fyysisetkin oireet saattaa aiheuttaa.

Tiedän, että on väärin "toivoa" mielensairauden tilalle jotain fyysistä sairautta, koska ei sekään yhtään sen helpompaa ole. Epätoivoisessa olotilassa sitä toivoo kaikenlaista. Yritän pysyä onnellisena siitä, että vaikka päässä on vikaa, niin olen muuten vielä terve.

Ymmärrän kyllä sen, mitä toivot ja mitä tulee toivottua epätoivoisena, ja tietysti moni oikeasti parantuu syövästä hoidoilla, joten sinänsä sitä voi erehtyä ajattelemaan "helpompana ratkaisuna" mutta valitettavan moni parantunutkin on edelleen henkisesti aivan solmussa, ja ongelmia kaikista hoidoista fyysisestikin riittää, ja on vaikeata päästä takaisin mukaan tavalliseen elämään, olla yhteiskunnan aktiivinen, tuottelias jäsen.

Omasta puolestani voisin sanoa, että mulla olisi helpompaa jos ei olisi näitä henkisiä vaivoja, johtuen mun fyysisistä sairauksista, koska sitten en vain välittäisi mitä kaikkea tässä tapahtuu, en murehtisi, masentuisi tai mitään muuta synkkää, kun syöpä näyttää kerta toisensa jälkeen olevansa mun elämän herra.

E

[quote author="Vierailija" time="04.11.2014 klo 17:13"]

Minä syöpäpotilaana, parantumattomasti sairaana jonka ei välttämättä kannata katsella 4 vuottaa pidemmälle, kyllä saan syöpähoitoa mutta munkin hoidon tarpeen vakavuus usein jää riippumaan mun ulkonäöstä. Että kyllä sitä ihan samaa kohtelua voi saada vaikka olisi fyysinenkin sairaus, ja mun henkiset ongelmat johtuu mun fyysisistä sairauksista. Mä haen siis kumpaakin hoitoa, fyysistä että henkistä, jälkimmäisestä saan tapella koska "mä kuulemma näytän niin hyvältä ettei kyllä uskoisi että sä tällaiset masennuspointsit näistä testeistä saat". Mä olen mestariesittäjä, myös silloin kun on jotain fyysistä vialla koska mulla on suuri tarve esittää ns. normaalia, joten mua ei meinata huomioida myöskään ensiavussa tai pitkissä potilasjonoissa, ulkonäköni takia. Sitten kun tarkoituksella menen rikki olevissä lökäreissä ja likaisessa paidassa, hiukset sekaisin ja vailla ripsipidennyksiä, niin kyllä tulee vauhtia toimintaan, kun samaan tapaan kuitenkin vaadin sitä hoitoa itselleni, kun on tarvetta.

Tämä oli lähinnä huomautus, että ole varovainen mitä toivot, koska jos saat tällaisen tappavan parantumattoman syövän kohdalle, niin siinä ei paljoa naurata  vaikka pääsisitkin lukuisiin leikkauksiin, lääkehoitoihin ja sädehoitoihin, koska kipua ja lääkkeitä saat silti popsia niin paljon kuin suostut, koska niiden tuputus on aivan samanmoista, masennuslääkkeiden lisäksi.

Terv, Nessa The Little Things -blogista

[/quote]

Kiitos Nessa kun tulit kertomaan, ja toivottavasti et pahastunut että linkitin blogisi. <3
T. lukijasi.

En todellakaan pahastunut, näistäkin asioista pitää puhua ja erilaiset tilanteet sekä kokemukset myös avaa ymmärrystä laajemmin, joka ei varmasti ole pahaksi kellekään meistä!

T. Nessa, joka tällä hetkellä valvoo

Kaikille ei riitä kaikkea, joten priorisointi on pakko tehdä. Ikävä vain, että ihmiset valehtelee. Ja siksi ammattivalitrajat pärjää ja menee ohi sen, jolla on kovempi tarve. Kenet hoitaisitte ja kenet ette?

Kamalaa toimintaa..

Linkki?

No eipä tuu yllätyksenä, tollastahan se nykyään on! Oon ite koittanut hakea apua lääkäriltä ja saanutkin lähetteen psykiatrille vaikka oon vastaanotolla puhunut että tekis vaan mieli tappaa itseni kun kaikki ahdistaa ja en koe mitään syytä elää. Ei mua otettu siellä vakavasti, sain muutaman reseptin mukaan ja lähetteen psykiatrille.. siinä meni varmaan lähemmäs 2kk että pääsin juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa! :(

Tuollaista kohtelua sai myös minun tyttäreni :(

Ja nykyäänhän monilla psykiatrian poleilla on sellainen käytäntö, että pääset juttelemaan psykiatrin kanssa jos suostus samalla aloittamaan lääkityksen. Ihan älytöntä, mä itse ainakin kaipaisin vaan sitä että pääsen oikeasti purkamaan tuntojani ja asioitani ilman sitä lääkitystä siinä ohella. Tähän mennessä kaikki neljä käyntiä on menny pääasiassa siihen et mulle yritetään tyrkyttää lääkkeitä, reseptejä ja kerrotaan vaan niistä lääkkeistä ja niiden positiivisista vaikutuksista.