Voikukkaliini

Onko kellään tietoa tai kokemusta, miten pääsee julkiselle puolelle lapsettomuustutkimuksiin, jos on ollut keskenmeno? Meillä kohta vuosi täynnä yritystä, mutta keskenmeno oli siinä 5 kk yrittämisen jälkeen. Ottavatko tutkimuksiin siis vasta kun keskenmenosta kulunut se vuosi vai kenties nyt jo? Otan toki tk yhteyttä sitten kun on se vuosi täynnä, mutta kyselen nyt jo täältä et tiedän vähän mitä odottaa....

Tiedättekö, voiko pitkästä kuukautiskierrosta olla jotain haittaa? Jos on aina niinkuin 35-40 pv.? Ovulaation bongailen tuossa kp 22-26 yleensä, eli käsittääkseni luteaalivaihe on kuitenki normaali, melkein sen 2 vko.

Kyllä tuntuu pitkiltä ku nälkävuodet nää mun kierrot, turhauttaa vaan :D Monet sanoo piinapäiviksi ovulaation jälkeistä aikaa, mutta musta piinapäiviltä tuntuu enemmän se ovulaation odotus ja kyttääminen :D. Sit sen jälkeen loppukuusta kun ei kuitenkaan voi mitään asialle enää tehdä, kuin vain odottaa!

Pingu: Täysin sama kokemus täällä tuosta miehen käsityksestä lapsen teosta! Oma 29v. mies intti myös vastaan, että seksin ajoituksella ei olis väliä ja ihan milloin vaan on mahdollista tulla raskaaksi. Sitte ku etin hänelle asiallista tietoa hedelmällisyydestä, ovulaatiosta yms niin hän sanoki, että miks ihmeessä tosta ei puhuttu ikinä millään terveystiedon tunneilla! Kaikki oli vaan ehkäisyä, ehkäisyä, siitä lisääntymisterveydestä ei puhuttu mitään. Myös kaveripiirissä tuntunut olevan vallalla se, et usein ne kolmekymppiset miehet nimenomaan haluis lykätä lasten tekoa "kyllä sitä sit ehtii myöhemminkin"-ajatuksella, samalla kun parisuhteen naisosapuoley olisivat jo hyvin valmiits yrittämään, tietäessään hedelmällisyyden rajallisuudesta.

Huhhuh, millasia kommentteja sain juuri yhdeltä ystävältäni, kun kerroin surullisena keskenmenostani... "Noh, ainakin voit juoda mun kaa viiniä tänään!" ja "Nyt on just tullu tosi paljon vauva-uutisia ens keväälle, et ehkä hyväkin jos sä et saa sillon just samaan aikaan vaan vähän myöhemmin, ku tulee niitä vauvakutsuja useampia". Heitti noi osittain vitsillä siis, mutta tuntui kyllä mun mielestä aika loukkaavalta.... Kai se yritti jotenkin piristää ja keventää tunnelmaa, mutta eh....

Annkkih kirjoitti:

Heippa,

Viimeksi kesä-heinäkuussa siirryin tältä palstalta onnellisena ja kiitollisena odottavien puolelle. Päätimme lopettaa yli 7 vuotta syödyt minipillerit toukokuun lopussa, jonka jälkeen purin täälläkin turhautumistani siitä, kun tippaakaan ei tullut tyhjennysvuotoa eikä menkkojakaan kuulunut. No yllättäen saimmekin kaksi viivaa tikkuun, heti ensimmäisestä mahdollisuudesta. Varsinaisesti ei ehditty edes "yrittää", kun elin tuskassa siitä, ettei oma kroppa toimi.

. . . . . . . .

Raskaus eteneni normaalisti ja olo oli pelottavan hyvä! Ei mitään pahoinvointia, kipuja oli vähän, mutta nekin meni nopeasti ohi. Koin jotenkin takaraivossa koko ajan sellaista tunnetta, että voiko kaikki mennä näin hyvin, mitä jos.. Pelkäsin niin paljon, että koin siitä melkein pahaa oloa. Varhaisultrassa kuitenkin nähtiin vauhdikas pikkukaveri, jolla sydän pamppasi hurjaa kyytiä ja meidän oli määrä tavata hänet maaliskuun alussa. ❤️

Vko 12 ultran piti olla eräs elokuun lopun maanantai. Ennen tätä meidän piti päästä viettämään yhteistä aikaa pienelle loppukesään lomareissulle ja juhlia samalla hääpäivää. Torstaina iltapäivällä alkoivat hassut nipistelyt ja pientä tuhruakin oli, soitin paniikissa kaikki mahdolliset sairaanhoidolliset palvelut läpi ja ihmeen kaupalla sain äitiysultrasta ihmisen kiinni, hän onnistui vaihtamaan meidän maanantain ultran perjantaille.

Torstai-iltana kivut pahenivat, mutta vuotoa ei tullut enempää, lopulta kipujen takia käytiin päivystyksessä ja hoidontarpeesta ohjattiin kotiin kera panacodin. Päätin jättää panacodin vielä ottamatta. Yö oli tuskaa 10 min välein sain outoja kramppeja, jotka kesti noin minuutin kerrallaan. Itkin, hikoilin ja pelkäsin. Laskin vain hetkiä aamuun, jolloin olisi ultra ja aamulla kuulisimme mitä tahtuu.

Rikkonaisen ja kamalan yön jäljiltä heräsin mustaan aamuun, kun nousin sängystä, kävelin kylpyhuoneeseen ja huomasin, että verta valuu pitkin jalkoja. Olin peloissani, surussa, itkin raivoitkua ja halusin vaan kostaa jollekin pahaa oloa. Kaikesta huolimatta, kovassa kivussa ja pelossa lähdettiin ultraan. Mentiin lopulta melkein tunti etuajassa, kun ei kotonakaan pystyn olemaan. Meidät ohjattiin tyhjään toimenpidehuoneeseen, jossa pääsin makuulle. Krampit voimistuivat ja itkin niin, etten saanut kunnolla henkeä. Odottamisen jälkeen pääsimme vihdoin tutkittavaksi jolloin kuulin kaksi kamalinta sanaa:

Eloton sikiö.

Olimme viikolla 12 (11+2), mutta hän oli jäänyt kymppiviikolle.

Matka jatkui tästä naisten tautien päivystyksen kautta äitiysvuodeosastolle, jossa muut odottivat elämänsä suurinta ihmettä, omaa vauvaa syliin. Samaan aikaan kävin itse tekemässä tarpeita ja tuntemuksia hassuun teräskattilaan, jonka jälkeen kätilö kävi tsekkaamassa tilannetta. Tässä kehoni taas osasi toimia, se laittoi kaikin tavoin vastaan, ettei pieni pääse karkuun. 12 h osastolla, 12 cytotekin ja nousevien tulehdusarvojen kanssa pääsin imukaavintaan. Nyt kehon oma toiminta tyhjentämiseksi oli loppunut jo kokonaan eikä cytotekit eivät auttaneet riittävästi. Imukaavinta tässä 4 tunnin sykleissä etenevässä tuskassa kuulosti helpotukselta. Pääsin kaavinnan jälkeen kotiin.

Toipuminen eteni paremmin kuin uskalsin toivoa, vuoto loppui noin 2 viikon jälkeen ja ensimmäisessä kierrossa tunnistin ovulaatio-oireet. Keskenmenon jälkeen suositellaan vähintään yksien kuukautisten odottamista ja nyt pääsemme yrittämään uudelleen.

Toivon todella, että meille on suotu uusi mahdollisuus sekä onnea ja siunausta mukaan ❤️

Annkkih, tämä on kuin minun kirjoittamani.... 💔 Heinäkuussa iloitsin täällä raskaudesta. Paljon ehdittiin tehdä suunnitelmia, maaliskuulle oli määritetty tosiaan laskettu aika. Keskenmenosta saimme tietää viikon 12 ultrassa, tätä ennen ei ollut siis oireillut mitenkään. Lääkkeellinen tyhjennys hoitui kotona. Fyysinen kipu oli melko nopeasti ohi, mutta tää henkinen suru ja pettymys ei helpota varmaan vähään aikaan. Toivo uudesta raskaudesta antaa onneksi jotain iloista ajateltavaa. Toivoa on, paljon tsemppiä sulle ja muille tämän surullisen tapahtuman kokeneille! ❤️