Vetis 20
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Rakasta itseäsi. Ole sellainen kuin olet. Saat olla ihan oma outo itsesi. Kuten meistä jokainen on. Älä ota elämää liian vakavasti. Koska eihän mikään muu edes ole tärkeää kuin rakkaus. Muulla ei ole väliä. Ole ja rakasta,pikku ystäväiseni.
🤗🤗
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vali vali. Aloita ne restonomiopinnot ja mene töihin.
Miksi juuri restonomin?
Koska tarvitset opiskelupaikan heti ja vain noita paikkoja on vapaana lisähaussa. Noh, oli siellä insinöörejäkin. Olet jo kokki, eikö niin? Silloin restonomi on siihen luonnollinen korkeakoulun jatke. Rekryt ovat siitä tylsiä ja kaavamaisia, että perustutkinnon ja jatkokoulutuksen tulee olla samalta alalta. Muuten sinulla on virhe, eikä sinua palkata. Rekryt pysyvät tiukasti boksissaan ja näkevät pienestä aukosta vain yhdellä puusilmällään.
Ei oikeastaan kiinnosta tehdä oikein ravintola-alan töitä enää. Pitäisi vaihtaa kokonaan alaa, vaikka amikseen takaisin tai jotain.
Ei sinun tarvitsekaan. Restonomi on alempi korkeakoulututkinto. Ei se sido sinua ravintolatyöhön. Älä tuhlaa aikaasi toiseen perustutkintoon, sillä yhä enemmissä määrin pätevyysvaatimuksena on nimenomaan korkeakoulututkinto. Tee suoraan amk-tutkinto ja aloita jo tänä syksynä. Googlaa restonomi lisähaku 2022 tai käytä opintopolun hakutoimintoa. Opintoja on lähinä ja monimuotona.
Mitähän töitä restonomi voisi tehdä sitten?
Olet pätevä hakemaan kaikkia töitä, joissa on vaatimuksena alempi korkeakoulututkinto. Tutki asiaa, löydät vaikka mitä laidasta laitaan!
Eihän restonomin papereilla voi tehdä kuin jotain ravintola- ja hotellialan töitä. 🧐
Totta kai voi ja heitä valitaan koko ajan erilaisiin virkoihin. Voit hakea ja päästä vaikka työkkärin tädiksi, nyt yhtenä esimerkkinä. Etsi itse loput. älä ole laiskaperse.
No eihän siinä mitään menetä toisaalta, vaikka opiskelisikin.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä sustakin sellainen hengissä pysymisen into löytyis, jos joutuisit oikesti hengenvaaraan. Sellaisessahan se luontainen hengissäpysymisvietti toimii. Jos on turvallisesti neljän seinän sisällä, niin aivan ymmärrettävää ettei se vietti oo läsnä
Niin, uskon, että osasyy nykyajan mielenterveysongelmiin on myös toimettomuus, ja ahdistus siitä, että on rajattomasti mahdollisuuksia, muttei mihinkään kykene. Ainakin omalla kohdallani. Helpompaa minulle olisi elää jossain 50-luvun maatilalla, jossa piti vain pysyä hengissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä näen tuon niin, että sut on syrjäytetty yhteiskunnasta. Ei kukaan luontaisesti halua syrjäytyä, se tapahtuu vain pakosta.
Ja tästä syystä, kannattaa kulkea omia polkujaan välittämättä muista. Jos joku kiinnostuu kävelemään sun kanssa, se on plussaa. Jos sulla on vielä välittävät vanhemmat, ole kiitollinen ja rakasta heitä loppuun asti.
Tartu kaikkiin tilaisuuksiin, joita saat. Jos joku kertoo sulle tietoa, hyödynnä se myöhemmin kun sitä tarvitaan. Jos joku tietää miten joku homma hoidetaan, jossa itse et ole kovin hyvin onnistunut, tee se niinkuin neuvotaan, mutta mikäli se ei edelleenkään toimi, unohda, älä jää murehtimaan. Elämä loppuu kuitenkin pian. Ei kannata kärsiä enempää muiden takia.
Olet oikeassa, mutta mistä erottaa mikä on mielenterveysongelmaa ja mikä kuuluu omaan luontaisaan persoonaan? Minun on hyvin vaikea hahmottaa mikä tai minkälainen olen. Vuosi sitten oli vaihe, kun olin melko iloinen ja avoin, sellainen positiivinen, ihan sosiaalinenkin. Nyt olen päinvastainen. Minulle on epäilty persoonallisuushäiriötä, mikä varmaan saattaisi pitää paikkansa. En tee tätä kiusallani, enkä halua "vain valittaa", mutta minun on hyvin vaikea elää, kun en tiedä enkä koe tunteita, siis positiivia, mistään.
Miksi ajattelet näin? Itse ainakin olen huomannut lähipiirissäni kuinka masentunut toinen pikkuveljestäni on, on vain aina pelaamassa, eikä puhu kenellekään mitään. Toinen veli on sosiaalinen ja kiusaa varsinkin äitiäni ja minua. Kummatkaan veljet eivät puhu toisilleen sanaakaan, eivät ole puhuneet varmaan moneen vuoteen. Se on surullista. Ikää on 14 ja 16. Huomaan sen vaikuttavan itseenikin, kun perheet eivät keskustele ja muutenkin kaikki on hyvin "irtonaista".
En ole käynyt laboratoriossa testauttamassa itseäni, mutta en usko, että k*oleman halu johtuisi siitä kuitenkaan. Eikä ole fyysisiä oireita.
Tuntuu, että olen menettänyt itseni, menetän itseni usein, ja monesti, monta kertaa elämäni aikana. En oikein ole "kasvanut" itsekseni koskaan. En tiedä mikä olen.