vadelmatilanne
Seuratut keskustelut
Mikä ongelma parisuhteessa on yllättänyt eniten?
Siis tyyliin en olisi ikinä uskonut tai ei olisi ikinä tullut mieleenkään, että meille tapahtuu tällaista.
Omalla kohdalla miehen seksuaalinen haluttomuus. Kuvittelin nuorena, että kaikki miehet haluaa aina seksiä.
2601Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?
Itsellä on useampia, mutta laitan tähän yhden noin niinkuin esimerkin vuoksi.
Olin n. 15-vuotias kun aloin saada kännykkääni soittoja joltain naiselta joka syytteli minua siitä että olen hänen miehensä panopuu. Olin ujo ja hiljainen enkä tiennyt miten reagoida, joten ilmoitin vain että naisella taitaa nyt olla väärä henkilö kyseessä. Nainen raivostui tästä ja aloitti "niin varmaan" -raivoamisen ja että tietenkin kiellän tekoseni, kuinkas muutenkaan!
Mitä tuohon voi sanoa?
Tämä nainen soitti aina silloin tällöin ja kysyi jotain tyyliin "Niin voisiks kertoa missä mun mies oli tiistaina?". Oli sellainen poissaoleva häiriintyneisyys aina äänessä joka jotenkin kylmäs. Tuli mieleen oma äitini joka oli todella epävakaa.
Viimeisen kerran kuulin tästä naisesta kun olin perheeni kanssa lomalla Espanjassa. Nainen sanoi että on nyt tulossa minua vähän moikkaamaan. Sanoin että tulee pitkä matka (ja kallis puhelu) kun ollaan ulkomailla. Kerroin vielä viimeisen kerran olevani teinityttö jolla ei ole ollut suhdetta kehenkään vastakkaisen sukupuolen edustajaan, ja että isäni sattuu olemaan tässä vieressä jos hän haluaa rupatella. Puhelu katkesi enkä kuullut hänestä enää toiste.
Tässä jäi vaivaamaan kaksi asiaa:
1) Numeroni oli salainen. Sitä ei löytyisi kenenkään kaiman nimellä numeropalvelusta. Kuka antoi numeroni?
2) Nainen tiesi etunimeni, eli soitti minulle nimen perusteella. Onko liian uskomaton sattuma että nainen oli näppäillyt numeron väärin mutta jahtasi samannimistä tyyppiä?
3) Jos olisikin käynyt niin ettei numero jostain syystä olisikaan salainen, liittymä oli isäni nimissä, ei minun.
Tästä kohta 20 vuotta aikaa mutta joskus tulee mieleen mitä häirikölleni kävi. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Oliko nörtin näköinen teinityttö hänestä oikeasti uhka, vai olinko väärä henkilö? En edes tuntenut ketään aikuista miestä joka ei olisi ollut minulle sukua. Ja tämä nainen oli selvästi vanhempi, ja naimisissa.
Millaisia mysteerejä ja selvittämättömiä teillä on?
7965Kommentit
Olenkohan ihan väärässä ketjussa tai ehkä mun kysymys on käsitelty jo moneen kertaan. Mutta kun olen aivan ihmeissäni.
Tulin raskaaksi kesällä aivan yllättäen, uusi kumppani ja molemmilla lapsettomuusjuttuja taustalla. Positiivinen shokki. Meni kesken. Sairaalasta käskettiin tyhjennyksen jälkeen tehdä kotona jälkitesti muutaman viikon päästä (=nyt), ettei mitään "raskausmateriaalia" (iljettävä termi!) olis jäänyt kohtuun. Tein sen toissapäivänä, negatiivinen. Testiviiva tyhjä, kontrolliviiva vahva.
Mutta äsken. Kävin vessassa ja hetken mielijohteesta nappasin sen toissapäivänä tehdyn testin roskiksen päältä ja pissin siihen uudestaan. Ja hitaasti alkoi testiviivan kohdalle piirtyä haalea vaalea viiva. Kääntelen ja vääntelen mutta siinä se on. Olen ollut tosi väsynyt ja jotenkin puuduksissa yli viikon. Itse asiassa samanlainen olo kuin silloin kesällä, kun ennen raskaustestiä ihmettelin, mikä ihme mulla oikein on.
Voisiko tämä riemu olla mahdollinen jo nyt, taas? Vaikka tajuan, että sama kauhu ja murhe on läsnä kuin siinä keskenmenossa, niin voi miten se elämän mahdollisuus tuntuu huikaisevalta!
Mitä ihmettä tämä on!? Miten mun elämässä on yhtäkkiä näin valtavasti uutta mahdollisuutta! Kun olin jo aivan varma, että yksi lapseni jäisi ainoakseni.
No tietysti ostan uudet testit heti ja kyttään tilannetta kuin FBI-agentti. Mutta tänä yönä kysyn: kuinka se haalea viiva siihen ilmestyisi, ellei HGC-hormonia olisi?!
Kiitos. Ihan hyvin jaksan, elämä alkaa voittaa. Viikko sitten menin siis päivystykseen verenvuodon takia. Ultrattiin ja lääkäri sanoi, että tuulimunalta näyttää, ts. mitään alkiota ei näkynyt. Suru ja sekava olo oli melkoinen. Oli ehditty jo miettiä elämät uusiksi pikavauhtia, ja nyt kaikki pysähtyi kuin seinään. Ensimmäiset päivät vain itkin ja olin ihan sekaisin. Sitten aloin haluta päästä eteenpäin: inhotti olla välitilassa, kantaa sisällään kuollutta unelmaa ja olla yhä turvoksissa ja kipeä raskausoireista.Minusta tuntui kuin olisin elävä hauta. Oma keho tuntui inhottavalta ja vieraalta.
Eilen oli sitten se tarkistusultra ja tyhjennys. Yllättävää oli, että tässä ultrassa näkyikin alkio. Ensin erikoistuva lääkäri oli näkevinään jotain "mutta e on ehkä limakalvon riekale" ja hän kutsui paikalle ylilääkärin. Ylilääkäri zoomasi tarkemmaksi ja löysi alkion, jonka koko oli noin 6 rv. Eli silloin oli kehitys pysähytynyt. Vaikka lopputulos oli sama, suru sai erilaisen sävyn, olihan sisällä ollut ihan oikea ihmisen alku - tosin ajattelen, ettei elinkelpoinen, koskapa kuoli. Ja nyt on myös "lupa" ajatella sitä "oikeana" kekenmenona eikä "pelkkänä" tuulimunana, vaikken sitä ennenkään pitänyt sitä mitenkään vähempänä. Mutta silti tuntuu, kuin siinä olisi joku ero. En osaa selittää.
Sain ne tyhjennyslääkkeet kotiin ja eilen illalla keskenmeno sitten alkoi. Se oli suunnaton helpotus tämän kaiken jälkeen. Kipu oli aika kova, mutta sen kanssa pärjäsin levolla ja lääkkeillä ja miehen tuella. Hän silitti minua ja hieroi selkääni, juteltiin kaikesta. Onneksi sain sairaslomaa vielä muutaman päivän. Tämä on fyysisesti helpompi juttu kuin henkisesti. Tai ehkä juuri se kokonaisvaltaisuus tekee siitä niin järkyttävän: tämä tapahtui minulle, se koskettaa fyysisesti, henkisesti, sydänjuuria myöten, aivan kokonaan ja erottelematta.
Elämä on merkillistä. Mutta se jatkuu, minun elämäni, ja se on ihan hyvä elämä.
Uskaltaudun joukkoon minäkin. Nyt on 7. rv alkamassa, viime perjantaina sain tietää. Tämä tuli täytenä yllätyksenä, mutta riemuissaan ollaan lapsen isän kanssa. Ja kauhuissaan. Olemme tunteneet vasta muutaman kuukauden ja rakastuneet päätä pahkaa. Kummallakin on yksi lapsi edellisestä liitosta ja taustalla lapsettomuusongelmia. Keskustelimme ehkäisyasian heti suhteen alussa ja molemmat olimme sitä mieltä, että jos sellainen ihme tapahtuisi, että lapsi olisi tullakseen, se olisi enemmän kuin tervetullut, mutta kumpikaan ei uskonut sen olevan mahdollista. Mies on 56-vuotias ja minä 38.
Nauroin joskus pari kuukautta sitten, että "tekisitkö minusta kunniallisen naisen, jos tulisin raskaaksi?" johon mies vastasi yhtä hymyillen ja silti vakavissaan, että "luultavasti kyllä, olen sen verran vanhanaikainen". Nyt on siitäkin asiasta jo ollut puhetta, ja yhteen muuttaminen on varsinkin miehelle tärkeää, koska hän haluaa täyden vastuun ja vauva-ajan onnen. Mulle sopisi ehkä myös omien asuntojen pitäminen ja niiden välillä sukkulointi, kun vähän vielä hirvittää, millä tahdilla asiat etenevät. Olen niin tottunut turvalliseen pienperhe-elämääni esikoisen kanssa kahdestaan. Ja kohta kaikki on yhtä hulinaa...
Minäkin juttelisin mieluummin suljetussa ryhmässä, mutta ainoa, jonka löysin, oli tämän vuoden puolella synnyttäville tarkoitettu 35+-vuotiaiden äitien ryhmä. Perustaisiko joku osaava meille oman? Heti liittyisin.
Nyt on ollut todella hutera olo tämän kuluneen viikon ajan, kun perussairauden lääkitys on muutettu raskauteen sopivaksi ja tämä helle tekee tosi tukalaksi yleisvoinnin, plus että pahoinvointi on alkanut. En onneksi oksenna, mutta pitkälleen pitää päästä kun pyörryttää ja mahassa velloo. Oli mulla lomasuunnitelmiakin, mutta ne meni uusiksi :) Noinkohan sitä töihin palatessa pitää kertoa työkavereille, että miten meni loma. Kyllä niillä silmät leviää.
Negatiivista näytti eilen uusi testi. Edelleen ihmettelen, että mistä se toissailtainen viiva ilmestyi, mutta ehkä se tosiaan vaikutti, että käytin testiä vastoin kaikkia käyttöohjeita... :) Kuvittelen silti olevani raskaana. Väsymys, pahoinvointi ja hajuyliherkkyys viittaavat siihen. Enkä vielä haluaisi myöntää olevani sekä hullu että ilkeä, ja juuri sellainen olen ollut jo yli viikon ajan. Tiuskinut ja äyskinyt ja itkeskellyt. Odotan muutaman päivän ja testaan taas.