Spacek

Vierailija kirjoitti:

Totta kai, jos on siihen kykeneväinen eikä onnistu löytämään nautittavia töitä. Varmaan aika harva käy mielekkäässä työssä, ja suurin osa käy jossain turhanpäiväisessä paskassa vaan tienaamassa surkean elantonsa. Miksi jonkun pitäisi saada maata kotona "etsimässä itseään" muiden elättämänä? Eikö me kaikki nyt ollakaan samanarvoisia? Että toiset saakin elää huvin vuoksi toisten rahoilla?

Loki

Kyllä ollaan samanarvoisia. Sullakin on samanlainen mahdollisuus ryhtyä muiden elätettäväksi. Monenkaan pääkoppa ei kestä toimettomana oloa ja itsensä kohtaamista ja lääkkeenä tähän käytetään oravanpyörässä juoksemista, jossa sellainenkin työ käy, mikä ei innosta.

Kristitty mystikko, onko traumojen kohtaamisesta ja käsittelystä mitään hyötyä? Ihmisen elinaika ei tule koskaan riittämään tuhansien eri elämien synnyttämien traumojen käsittelyyn. Eikö ole paljon kustannustehokkaampaa kaataa koko puu, jossa traumat sijaitsevat. Moni tuntuu työstävän itselleen traumavapaata egoa, vaikka voisimme vain lopettaa samaistumisen traumaiseen tarinaamme itsestä.

Kristitty mystikko, miten ymmärrät tämän raamatunkohdan?

 

Matteus 5:39 "Mutta minä sanon teille: älkää tehkö pahalle vastarintaa; vaan jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle toinenkin; "

Kaikki sodathan alkavat viime kädessä puolustautumisesta.

Onko kristityllä mystikolla näkemystä seuraavaan:

Ns. henkisissä piireissä puhutaan paljon oman pimeytensä kohtaamisesta, traumatyöskentelystä jne. Onko näillä oikeasti muuta virkaa kuin tehdä unesta siedettävämpää? Egoa voidaan ronkkia loputtomasti ja yrittää tehdä siitä yhä täydellisempi ja henkisempi, mutta kun ego ei tule koskaan valaistumaan, niin mitä hyötyä tästä kaikesta on? Eikö olisi tehokkaampaa kaataa koko puu, eli samaistuminen tarinaan minästä? Itseänikin kiinnosti jossain välissä "valaistuminen", mutta en tällä hetkellä välitä siitä oikeastaan paskan vertaa ja koko "henkinen tie" tuntuu aika luotaantyöntävältä. Minulta puuttuu tarvittava itsekuri ja palo "valaistumisen" saavuttamiseen, vaikka kyllähän kaikki valaistuvat aikanaan. Tuntuu turhalta pyrkiä valaistumaan, koska senkin täytyy olla harhaa. Elän mieluummin tässä illuusiossa nauttien ennemmin matkasta kuin "määränpään" saavuttamisesta. Olen joka tapauksessa turvassa ikuisesti, olin sitten herännyt tai en. On tämä illuusiossa eläminen ihan mukavaakin kun ei tarvitse ottaa mitään niin vakavasti tietäen, että kaikki on kuitenkin vain mielen harhaa. On myös suhteellisen helppoa antaa "virheet" niin itselle kuin  toisillekin (itse & toiset = sama asia) anteeksi, koska kukaan ei tee niitä "itse", vaan ehdollistumat meissä, eikä virheitä ole oikeasti edes olemassa, koska maailmamme on harhaa. Jos silloin tällöin koenkin syyllisyyttä, häpeää, tai muita valheeseen perustuvia tunteita, tiedän siitä heti, että olen mennyt pitämään harhaa totena ja höllennän otettani tähän uneen. Elämä on aika seesteistä ilman syviä notkoja ja huippuja. Välillä uni vie mennessään ja jos se meinaa käydä liian raskaaksi, on siihen helppoa ottaa etäisyyttä muistamalla maailman illuusioluonteen. En ole syvällisellä tasolla kokenut maailmaa harhaksi, mutta tiedostan järjen ja intuition tasolla vahvasti, että asia on näin. En tiedä kuinka moni elää elämäänsä tällä tavoin ns. välimaastossa.

Onko kristityllä mystikolla näkemystä seuraavaan:

 

Ns. henkisissä piireissä puhutaan paljon oman pimeytensä kohtaamisesta, traumatyöskentelystä jne. Onko näillä oikeasti muuta virkaa kuin tehdä unesta siedettävämpää? Egoa voidaan ronkkia loputtomasti ja yrittää tehdä siitä yhä täydellisempi ja henkisempi, mutta kun ego ei tule koskaan valaistumaan, niin mitä hyötyä tästä kaikesta on? Eikö olisi tehokkaampaa kaataa koko puu, eli samaistuminen tarinaan minästä? Itseänikin kiinnosti jossain välissä "valaistuminen", mutta en tällä hetkellä välitä siitä oikeastaan paskan vertaa ja koko "henkinen tie" tuntuu aika luotaantyöntävältä. Minulta puuttuu tarvittava itsekuri ja palo "valaistumisen" saavuttamiseen. Tuntuu turhalta pyrkiä valaistumaan, koska senkin täytyy olla harhaa. Elän mielummin tässä illuusiossa nauttien mielummin matkasta kuin "määränpään" saavuttamisesta. Olen joka tapauksessa turvassa ikuisesti, olin sitten herännyt tai en. On tämä illuusiossa eläminen ihan mukavaakin kun ei tarvitse ottaa mitään niin vakavasti tietäen, että kaikki on kuitenkin vain mielen harhaa. On myös suhteellisen helppoa antaa "virheet" niin itselle kuin  toisillekin (itse & toiset = sama asia) anteeksi, koska kukaan ei tee niitä "itse", vaan ehdollistumat meissä, eikä virheitä ole oikeasti edes olemassa, koska maailmamme on harhaa. Jos silloin tällöin koenkin syyllisyyttä, häpeää, tai muita valheeseen perustuvia tunteita, tiedän siitä heti, että olen mennyt pitämään harhaa totena ja höllennän otettani tähän uneen. Elämä on aika seesteistä ilman syviä notkoja ja huippuja. Välillä uni vie mennessään ja jos se meinaa käydä liian raskaaksi, on siihen helppoa ottaa etäisyyttä muistamalla maailman illuusioluonteen. En ole syvällisellä tasolla kokenut maailmaa harhaksi, mutta tiedostan järjen ja intuition tasolla vahvasti, että asia on näin. En tiedä kuinka moni elää elämäänsä tällä tavoin ns. välimaastossa.