Sikuriina

Mulla on Hilfiger. Ajattoman näköinen tummansininen peruslaukku, tykkään.

Sanoin mielipiteeni yleisessä keskustelussa koskien päivähoitoa. En edes sanonut mitään radikaalia enkä haukkunut ketään. Mutta kuulemma mielipiteeni tarkoitti että hän on paska äiti.

Välit poikki.

Kun yritin kysyä mitä hittoa oikein tapahtui, ymmärsin joten kuten että en tiedä kaikkea ja että oli arka paikka. Tästä loukkaannuin sitten minä, vaikka en sitä enää mitenkään hänelle kertonut. 

Vierailija kirjoitti:

Minun koko elämäni oli väkivaltaa, raiskauksia, kidutusta.. Lapsuudesta, aina nuoreen aikuisikään asti.

Tämän takia, kärsin vaikeasta traumatisoitumisesta ja diagnoosini on dissosiatiivinen identiteettihäiriö.

Terapeuttini oli ensimmäinen ihminen, joka halasi minua.

Kotini ulkopuolella olen kuitenkin aina hymyilevä ja reipas.Ihmiset pitävät minua hyvin vahvana ihmisenä.

Kukaan ei tiedä kuinka rikottu ja häpäisty olen. Kaikkea muuta kuin vahva.

 

Minulle psykiatrian sairaanhoitaja oli ensimmäinen ihminen joka kertoi, ettei lapsen ja nuoren elämän pitäisi olla ollut sellaista kuin minulla. Hän oli ensimmäinen, joka sanoi että minusta on johonkin. Valitettavasti en pysty uskomaan häntä. 

Minun salaisuuteni on, että vaikka esitän kuinka reipasta tahansa, en usko itseeni. Tiedän, että tämä oli tässä, ja että olen elämän sivustaseuraaja niin kauan kuin täällä tallustelen. Olen siitä todella pahoillani kyllä. Mutta en vain pysty, olen liian rikki. 

Olen jo läpikäynyt sellaisen määrän tunteita, ettei sitä voi tietääkään. Vertaistukea olen löytänyt vain englanninkieliseltä foorumilta, sillä pieni maa nimeltä Suomi ei tunnusta minun traumani taustalla olevaa ilmiötä ollenkaan. Eikä kyllä mikään muukaan maa, mutta täällä siitä ei haluta edes puhua. 

Pidän älykkäistä miehistä.

Ai, piti kuvailla ulkonäköä. No, pidän miehistä, jotka eivät ole liian lihaksikkaita tai liian lihavia. Hiukset pitää olla päässä, ja pituudella ei niin väliä, kunhan ei ole parin millin pituus. Parroista en tykkää, enkä viiksistä. Jos kädet on naismaiset, se on iso turn off. Rosoisuutta saa olla vähän, mutta poikamaisuus on silti plussaa.

Tyyliltään paras on sellainen perus: hyvin istuvat farkut, kauluspaita, neuletakki/neule. Tai vähän rennompanakin käy, kunhan sen tekee tyylikkäästi. 

Katsoin kerran sitä Paratiisihotellia, ja sen miehet olivat ihan kamalia. Mieluummin perus Kiitos-paitainen juntti, kuin tosi-tv-tyyppi. 

Onko maailma todella tällainen? 

Tätäkö te ihmiset mietitte, kun kaipaatte kumppania? 

Tuntuu kovin vieraalta. Kliiniseltä. Vanhanaikaiselta.