SevenSeasAndMore

Olen lapseton 38 vuotias nainen. Miehelläni on kaksi lasta, joiden kanssa olen viikoittain tekemisissä kun ovat osan viikkoa isällään. Saunotaan yhdessä, syödään, leikitään ja ihan normaalia elämää. Yhdessäolo on helppoa, koska sitä on juuri sopivasti. Tilanne olisi eri jos muuttaisimme yhteen ja jakaisin oman henkilökohtaisen tilani heidän kanssaa uusperheenä. MInulle siirtyisi myös osa kodinhoidollisesta vastuusta ja eläisimme arkea 24/7. Pidän läheisistä kummilapsistani ja mieheni lapsista paljon. Mutta he kuitenkaan eivät ole omia ja kun biologinen side puuttuu niin koen, että en rakasta heitä kuten vanhempansa pystyvät rakastamaan. Tämä on mielestäni seikka, joka vaikuttaisi paljon siihen miten "kestäisin" perhearkea ilman, että elämä on siihen minut pikkuhiljaa opettanut kuten heidän vanhempansa. On odotusaika, vauva-aika jne. Taidot karttuvat ja "kestävyys" sitä mukaa kun lapset kasvavat ja vanhemmat siinä mukana. Minä lapsettomana olen asunut kyllä avoliitossa suurimman osan aikuiselämästäni, mutta siihen eivät ole kuuluneet lapsiperheen univajeet, oman ajan puute jne. Olen tottunut hyvin erilaiseen elämään ja tiedän, että yhteenmuutto voisi pilata hienon parisuhteemme. Meillä on riittävästi yhteistä kahdenkeskistä aikaa tehdä asioita ja minä pääasiassa keskitän huomioini ja hellyyteni mieheeni jakamattomasti. 

VIihdyn myös omassa kodissani ja tarvitsen hiljaisuutta sekä aikaa mm. opiskelulle ja lukemiselle. Osan viikosta asun mieheni luona kahden tai niin että lapset ovat kotona. Arkisin olen tosin töissä alkuiltaan asti, joten arki-iltojen lapsiperhe-elämä on minulle se yhteinen sauna, iltapala ja pienimmän nukkumaan laittaminen. Isomman lapsen kanssa jutellaan hänen asioistaan ja mietiskellään milloin mitäkin. Hän on jo sen verran isompi, että ihan niin läheistä suhdetta en ole muodostanut kuin pienemmän kanssa joka tulee syliin ja viereen köllimään. 

Kaiken kaikkiaan kuvio on näin tällä hetkellä parhaimmillaan. Toki lapset kasvavat ja tilanne elää. Mutta perhe-elämä 24/7 ei sovi minulle, vaan koen että se tappaisi meidän hyvän ja molempia ruokkivan parisuhteen. 

Riittää ettei kyseenalaista, toimii niinkuin käsketään, ei tarvitse oikeastaan ottaa vastuuta niin kauan kuin tekee just niinkuin pitää. Eli omia aivoja ei tarvitse ja luonne pitää olla sellainen, että ei haittaa olla kommenneltavana. :D

Eikä liian fiksu :D Mutta hyväntahtoinen tietysti ja ryhmähenkinen.