sandels

Oon toistuvasti pyytänyt että lapsi laitettais etusijalle ja vastaus on ollut että olen loukkaava kun kehtaan väittää että se muka muualla on ollutkaan. Totuus on kuitenkin se että jos en olisi nostanut taas äläkkää niin tällä hetkellä me tapeltais edelleen siitä että tuleeko se koirapöly hiuksissa ja ihossa taloon vai ei eli että onko haittaa koirista pihalla kun lasta yritetään saada oireettomaksi.

Mä olen aivan loppu. Tiedän että ei olis ehkä kannattanut lähteä toista tekemää kun suhde tällänen mutta halusin täyssisarukset (ja olin jo ekasta tosiaan raskaana kun tää koirahomma alko) ja rahatkin kaikki yhteisesti kiinni. Koen oloni todella yksinäiseksi ja avuttomaksi. Kannan itkevää lasta päivät ja yöt ja hirveä urakka jo yksinään nyt vaikeiden allergioiden kanssa ja kodin siivoamisessa (listat on irrotettava ym eikä mikään silti takaa että saadaan koti kokonaan kuntoon). Olen myös tosi uupunut ja vailla rakkautta ja pahoinvoiva raskaudesta ja koen että mies ei enää rakasta mua ollenkaan. Oon yrittänyt kantaa meidän suhdetta mutta harvoin tuntuu että edes yrittää tulla vastaan. Mulla on edelleen todella tiukka dieetti allergioiden takia ja tytön voinnin vuoksi en ole käynyt aikoihin missään muualla kuin lääkärissä ja joskus mummolassa kun on ollut pakko saada apua kun en enää jaksanut. Lapsen luota en on marraskuun jälkeen poistunut yli 30 minuutiksi. Mun kaikki oma aika ja harrastukset jäi kauan sitten. Joskus noita tuubipätkiä katson netistä useammassa palassa kun lapselta ehdin ja jos ei ole itsekin pakko nukkua kaikkia päikkyjä, se on ainoa oma huvi. Nyt kun allergiat kaikki löytyneet niin tunnelin pää häämöttää - kunnes synnytän ja sitten alkaa uusi tunneli, toivottavasti helpompi. Olisi todella vaikea rahallisesti ja käytännössäkin pärjätä yksin, mutta nyt kun tämä faktojen sumutus on mennyt ihan donald trump -tasolle ja siellä alkaa sukulaisetkin pitää mua aivan kajahtaneena ja samalla huoli että mitä sotia vielä joudunkaan lapseni oireettoman elämän eteen käymään niin oon alkanut epäillä ensinnäkin että onko miehestä sittenkin tässä kaikessa enemmän vain haittaa kuin hyötyä. Haluaisin toki että lapset saisivat asua ehjässä perheessä mutta onko meidän suhde niin tulehtunut että siitä on enemmän vahinkoa.

Kunnallisessa pariterapiassa käytiin mun ekana raskausaikana. Ei ollut apua. Yksityiseen ei ole varaa.

Niin että olisko mitään neuvoja tai edes jotain lämmintä sanottavaa? Olen niin lyöty ja loppu ja peloissani.

No nyt sitten...kohtalonko ivaa vai mitä mutta nyt kävi niin että meidän tytöllä todettiin paha koira-allergia. Miehen ensireaktio kun huomasin sen ja aloin esittää todisteita (sittemmin lääkärikin vahvisti) oli että mä vihaan koiria ja siksi toivon että olis koira-allergia. Tämä tuntui todella pahalta kun siihen mennessä tyttö oli jo kärsinyt monta kk refluksista ja sitten ruoka-allergioista joten jäin itse maidottomalle viljatilalle munattomalle jne jne lopulta enää perunalle riisille ja lihalle ja silti oli oireita - tämä siis siksi kun osa oireista johtui kyllä ruoista mutta ne hoidettiin dieetillä ja loppu oli koirasta. Ja mä hoidin ja kannoin sairasta lasta ja kuljin lääkärissä etsimässä sille apua ja tämä sanoo että mä vaan koiravihassani HALUAN että sillä koira-allergia. Mä en halua mitään muuta kuin ettei vauvani kärsi.

No mutta nyt se on joutunut ikävän tilanteen eteen jossa sen olis pikku pakko todistaa tärkeysjärjestyksensä. Tyttö niin allerginen että saa oireit jos on 2m päässä koiranomistajasta tai jos aamulla pesty lattia niin illalla jo saa siinä oireita koska pölyä tulee aina jostain. Mies oli jo kerran luvannu mulle että koirat menee hoitoon kunnes saadaan koti oireettomaksi lapselle (tilapäisesti jo menivätkin). Sit se yhtäkkiä meinasikin että rakentaa pihaan aitauksen heti vaikka oli nimenomaan puhuttu ja lääkäri neuvonu että sitä koitetaan vasta sitten kun ensin lapsi oireeton.

Kun sanoin tästä aitausasiasta että mehän sovittii niin se alkoi ivaamaan että haloo eihän ne pölyt sieltä taloon tuu. Mä olin siinä vaiheessa jo valvomisesta, raskaudesta, lapseni kärsimyksen katsomisesta sekä kaikesta empatian puutteesta niin loppu että pyysin heti sekä isäni että miehen siskon apua koska tiesin että ne näkee järjenvalon nopeasti eikä mun tarvi yksin yrittää vääntää. No ne näki mut mieshän käänsikin sen heti niin että alun alkaenkin meinas että totta kai vasta sitten aitaus kun vauva oireeton. Sitä ennen hoidossa koirat. Sanoi että mun oireyhtymä on päässyt pintaan ja olen harhainen. Hauskinta tässä on se että tuosta sen alkuperäisestä lauseesta eli että koirat häkkiin heti on olemassa kuvatodiste kun se oli chatissa. Silti se väittää ettei sanonut niin ja jos sitä kuvaa yrittää näyttää tai kysyä miksi se sitten sanoi noin, niin se sanoo että keskityn epäoleelliseen tai sit ei vastaa lainkaan. Sisko uskoo sitä (sanonut etten ole terve). Isäni huomaa kyllä valehtelun. Molemmat nähneet mustaa valkoisella.