Ritu 82

Olisin kanssa kiinnostunut asiasta. Sama lääkitys ja annos 15mg. Yritystä 3 kk, tähän asti raskaudet alkaneet heti ja tämä on ensimmäinen raskaus yritys lääkityksen kanssa. 

Mielestäni jokaisella on oikeus surra menetystään, raskausviikkoihin katsomatta. Eräs ystäväni sanoi että hän saattoi haistaa jo vauvan tuoksun, vaikka raskaus oli alussa ja meni sitten kesken. Naisen ja lapsen välillä on vaan niin vahva side, ettei sitä voi järjellä selittää. Luulen, että sen takia surutyö kestää kauemmin kuin miehillä. Minun menetyksessä vaikeinta on ehkä se, että kerkesin jo puoleen väliin. Katsoin jostain taulukosta että keskenmeno prosentti näillä viikoilla on 1%. Tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, että juuri meille piti näin sattua.  Tuskaa lisää vielä se, että vauvan syntymästä jäi jotain konkreettista, muutama valokuva ja kätilön antama muisto sormista ja varpaista. On äärettömän vaikeaa tajuta, että hetki sitten olin onnellisesti raskaana ja tunsin jo ensi potkujakin. Sitten yht'äkkiä kaikki viedäänkin pois.

Kerkesimme julistaa jo raskautemme "koko maailmalle", kun eihän meille voi käydä mitään huonoa. Nyt sitten olen joutunut julkisesti facebookissa ilmoittamaan että meille ei tulekaan vauvaa. Tuntuu vaan jotenkin helpommalta sanoa suoraan menetyksestä kuin selittää jokaiselle erikseen. Ja ehkä vältymme "mites sinun maha kasvaa" kyselyiltä, kun olen avoimesti puhunut menetyksestä. Jos vielä tulen raskaaksi, niin en sano kenellekkään mitään ennenkuin maha on niin iso ettei sitä pysty enää peittelemään. Pelottaa myös ajatus uudesta raskaudesta, pystyykö siitä nauttimaan ollenkaan ja entäs jos käy samoin. 

Tajusin tänään, etten ole itkenyt tippaakaan kahteen päivään. Synnytyksestä tuli keskiviikkona viikko täyteen, joten pahin shokkivaihe on jo ohi. Tapahtumaa mietin päivittäin ja välillä tulee semmoinen tunne, että jospa olenkin nähnyt unta että olin raskaana. Jälkitarkastus on 24.3, ajattelimme odottaa ainakin sinne asti ennen kuin teemme päätöksiä suuntaan tai toiseen. Jälkitarkastuksessa saamme selville mahdollisen syyn vauvan kuolemaan mutta on hyvin todennäköistä jotta mitään selkeää syytä ei löydy. Jos kaikki on ok niin ehkä voisi ruveta haaveilemaan uudesta raskaudesta :)

Hei. 

En ole kirjoitellut vauvan keskustelupalstalle moniin vuosiin mutta nyt tuntuu tarpeelliselta jakaa kokemukseni. Minulla on kaksi lasta ja elokuussa menimme mieheni kanssa naimisiin. Ajatuksena oli, että laitamme pikkukolmosen vireille heti alku syksystä, jotta saataisiin perheemme lapsiluku täydellliseksi. Niinhän siinä kävi, että ekasta tärppäsi ja naureskelin itselleni että vielä vanhan konkarin hedelmällisyys on hyvä. Ystäväni oli myös raskaana mutta hänen raskaus päättyi kohtukuolemaan rv 24. Suru, jonka tein ystävän menetyksen johdosta oli yllättävän voimakas. Tuntui käsittämättömältä että vierestä viedään pois ja itse sain pitää lapseni. Neuvolassa rv 9 puhuin asiasta mutta tultiin siihen tulokseen että kohtukuolemat ovat erittäin harvinaisia eikä minulla ole hätää kun kaksi odotusta on mennyt hyvin. Rv 12 kävimme np-ultrassa eikä siellä löytynyt mitään poikkeavaa. Myös verikokeiden tulokset olivat normaalit. Toinen ystäväni, joka oli saanut keskenmenon rv 12 toi minulle kotidoplerin, jotta pääsin kuuntelemaan sydänääniä. Se toi hirveästi turvallisuuden tunnetta, koska ystäväni menetyksen pelko seurasi koko ajan taustalla. Kuuntelin sydänääniä joka toinen päivä ja vaikka raskaus oli edennyt jo rv 19 niin halusin varmistaa äänet koska liikkeet olivat niin hentoja.

Lauantana 31.1.2015 mieheni paras ystävä tuli käymään ja päätimme kuunnella ääniä. Äänet löytyivät heti ja naureskelimme että Jampalla on kova meno päällä. Maanantaina 2.2 juhlistin 7 vuoden yhteistä taivalta mieheni kanssa ja ajattelin kuunnellä ääniä ennen iltatöille menoa. Aluksi ajattelin että vauva on "piiloutunut" hankalaan paikkaan kun ääniä ei löydy. Pian kuitenkin iski paniikki, minun oli pakko lähteä neuvolaan tarkistamaan tilanne. Tilanne oli toivoton, ääniä ei kuulunut vieläkään. Sain lähetteen keskussairaalaan ultraan mutta tiesin jo matkalla ettei mitään ollut enää tehtävissä. Ultran jälkeen sain kohdunsuuta pehmittävää lääkettä suun kautta ja pääsimme kotiin. Tiistai tuntui pitkälle kuin mikäkin. Tuntui hankalta ajatella että kannoin kuollutta vauvaa vatsassa. Keskiviikkona pääsimme käynnistykseen, minua pelotti synnytys enemmän kuin koskaan. Pelkäsin kipuja ja pikkuisen vauvan kohtaamista, ehkä myös omia reaktioita. Pääsin synnystysosastolle, koska siellä oli parempi kivunlievitys kuin naistentautien osastolla. Hoitajat olivat ihania, he kohtelivat minua kuin ketä tahansa synnyttäjää vaikka itsellä oli "susi lammasten joukossa" fiilis. Tuntui pahalta katsella pallomahaisia naisia käytävillä kun itsellä oli pikkuinen maha. Käynnistys aloitettiin klo 9 aikaan aamulla ja klo 13 sain lisää avavaa lääkitystä. Kipulääkettä sain tarpeen mukaan ja klo 17 annettiin lihakseen vahvaa kipulääkettä joka vei kaikki kivut. Klo 17.30 ajattelin lähteä pissille mutta heti kun kohotin itseäni  pystymmäksi totesin että vauva syntyy.

Synnytys oli nopea ja kivuton ja saimme pitää pienokaista sylissämme niin kauan kuin halusimme. Otimme muutaman valokuvan ja kätilö toi muistoksi varpaan ja sormen jäljet. Kriisiapua olisi tarjottu monelta eri taholta mutta tunsin, että minun on helpompi puhua läheisille ihmisille. Mieheni on ollut ihanan tukeva koko ajan. Seuraavana päivänä pääsimme kotiin ja nyt totuttelen siihen ettei meille tulekaan juhannusvauvaa. Maanantain ja torstain välinen aika oli pahinta kun koko ajan itketti. Laitoin keittiön pöydälle kuvan varpaanjäljistä muistuttamaan, että sisälläni todellakin kasvoi pikkuinen ihmisen alku. Surutyö kestää varmasti aikansa mutta lapset pitävät huolen siitä että elämä jatkuu. Kunhan tästä selvitään niin ehkä meillekin vielä onni suodaan.

Hei. Olen vauvakuumeilija vuodelta 2012 syyskuiset. En ole kuopuksen syntymän jälkeen hirveämmin pyörinyt kuumeilupalstalla kun kolmannen lapsen kuumeilu ei ole ollut vielä ajankohtaista. Yhden ihmisen kuumeilu on kuitenkin jäänyt mieleeni ja minun on pakko tunnustaa että olen seurannut miten Marjanan vauvakuumeilu etenee. Ajattelin silloin pari vuotta sitten, että jos Marjanalle plussa suodaan niin ihan varmasti tulen häntä onnittelemaan. Nyt on sitten aika onnitella: sydämen täydeltä onnea sinulle Marjana! En ole varmaan ikinä ollut näin onnellinen "tuntemattoman" ihmisen puolesta mutta sinun matkasi täällä palstalla on ollut niin mieleenpainuva etten voi muuta kuin iloita täydestä sydämestä <3 Toivottavasti saan seurata sinun matkaasi myös tulevaisuudessa, olet nyyttisi ansainnut <3 

Ritu 82

Sain plussan 31.1, kun menkkoja ei ruvennut kuulumaan. Jätin minipillerit pois joulukuun 22. ja heti tärppäsi :) Laskettua aikaa en tiedä mutta testi näytti että menossa olisi 3+ viikkkoa hedelmöittymisestä eli nyt mentäisiin 5+5. Pahaa oloa ei ole sen kummemmin ollut, ainoana oireena on vatsan nipistelyt. Mukava että täällä on näin monta odottajaa :)



T: Ritu ja kaveri