Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 825: "Ihan näin käytännön näkökulmaa, kylmähän moni vanhus työntää bensarahat lapselleen kun tänne asti ajoit.  Lapsenlapselle satasen jos käy pari tuntia sohvalla kännykkäänsä näpyttelemässä.

Miksi jollekin aikuiselle on se työ ainut puheenaihe?   No ennen puhuttiin muuta kun työ oli sitä että aivot narikassa työpäivän ajan.

En haluaisi että lapseni tulisivat luokseni jahkaamaan ura-asioitaan.  Olen heistä ylpeä mutta ei minulla ole tarvetta tuntea alojensa tieteellisiä uusia asioita tms."

No ehkä moni työntääkin, mutta eikö tuosta voisi sitten ihan suoraan sopia, paljonko on kuuntelijan tuntipalkka? Ja onko sillä sitten enää merkitystä, kuka käy kuuntelemassa, jos kerran vanhus haluaa vain, että joku maksua vastaan kuuntelee? 

"Miksi jollekin aikuiselle on se työ ainut puheenaihe?" Tätä muuten pitääkin kysyä ensi tiistaina isältä. Kyllä hän jostain menneisyyden ihmisistäkin välillä puhuu, mutta 90%:sti hän puhuu työurastaan. Ja täyttää siis jo 96 vuotta. Mä puhun työasiat töissä työkavereiden kanssa, en muiden. 

Kun mä tapaan omia lapsiani, haluan kuulla, mitä heille kuuluu. Ihan kuten ystäviä tavatessanikin haluan kuulla ystävieni kuulumisia. Tosin mä en maksa heille siitä, että tapaavat mua. En ystävilleni enkä lapsillenikaan. Joku ketjussa aiemmin ehdotti, että vanhukset hakeutuisivat toisten vanhusten seuraan ja sitten voisivat yhdessä muistella menneitä aikoja. Miksi tämä ei käy?

 

Vierailija kirjoitti:

Onko keski-ikäinen yksinäinen jos se vanha äiti yksiössään on ainut kuuntelija jonka pitäisi kuunnella henkilön työasiat, muistaa työkavereiden nimet, virkistyspäivät, henkilön harrastukset, ihailla golfin tasoitusta ja hauiksen vahvuutta, uusia vaatteita, lomamatkoja?

Tokihan niistäkin saa puhua jos vanhus on niistä kiinnostunut.  Mutta jos silloin tällöin käy sen verran aikuisuutta voisi löytyä että puhuu vanhusta kiinnostavista asioista.  Vaikka on 50 kertaa kuullut millaista oli lapsena/nuorena sota-aikana, missä tapasi puolisonsa,  50-luvun muistoja työelämästä jne 

Mäpä kysyn, miksi pitää olla niin, että vain toinen puhuu ja toisen pitää kuunnella? Miksi ei voi olla niin, että kumpikin puhuu vuorollaan? Jos vanhaa ei kiinnosta nuoremman asiat eikä nuorempaa vanhan, eikö sitten voisi kumpikin kertoa ne omat juttunsa ja sen jälkeen voisi taas sanoa heippa ja nähdään taas?  Eihän mikään muukaan ihmissuhde toimi niin, että vain toinen puhuu. Sellainen ihmissuhde kuihtuu varsin nopeasti. Tottakai tilanne on toinen silloin, jos vanhuksella on muistisairaus eikä hän muista, että kertoi nämä samat jutut jo eilen. Tai tunti sitten. 

Ja kyllä, mä käyn joka tiistai kuuntelemassa, kun isä pitää monologin. Isällä ei ole muistisairautta, mutta olen silti kuullut ne samat jutut jo kymmeniä kertoja. Mä vaan kuuntelen ja välillä vilkuilen kelloa, että jokohan tästä voisi lähteä kotiin. Mä vaan osaan laittaa "sairaanhoitajan lakin" päähäni ja suhtaudun isään kuin olisin edelleen sairaanhoitaja ja kuuntelisin potilasta. Jos tämä käy mullekin välillä rankaksi, vaikka mulla on sentään koulutus tällaiseen, niin ymmärrän hyvin, miksi moni muu ei jaksa käydä kuuntelemassa vanhuksen jorinoita. Myös vanhus voisi osoittaa vähän kiinnostusta siihen ihmiseen, joka on kuitenkin vaivautunut tulemaan häntä tapaamaan. 

Nro 772: "Vai voisiko olla, että nämä vanhukset voisivat hieman kultivoida sitä irtipäästämisen kykyä ja sydämen sivistystä mitä menneillä sukupolvilla oli, ymmärtää, että hei, minä en ole enää se päähenkilö, panna kädet ristiin ja alkaa luottavaisin mielin odottaa kuolemaa? Antaa muille se lahja, että nämä saisivat elää omaa elämäänsä? "

Minusta tämä oli hyvin ja myös kauniisti sanottu. Ei kuolemassa ole mitään pelättävää. Toki siinä, jos ennen kuolemaa on kovia kipuja, niin niitä kipuja voi pelätä. Ja silloin olisi tietenkin hyvä, jos saisi tarvitsemansa kivunlievityksen. Mutta harvemmin niitä omaiset antavat vaan terveydenhuollon henkilöstö. Mä siirryn ihan mielelläni takavasemmalle. Jo pelkästään työelämästä. Päätän itse, miten oloneuvosaikani käytän. Ei ole omaisteni tehtävä viihdyttää mua eikä keksiä mulle tekemistä. Sitten, kun en enää itse keksi tai pysty mitään tekemään, alkaakin olla jo aika lähteä tästä elämästä. Enkä nyt tarkoita, että päättäisin itse päiväni, vaan sitten vaan jään rauhassa odottelemaan viikatemiestä. Mieluiten omassa kodissani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma rauha on oikeastaan hyvä juttu, miksi siitä väkisin väännetään negatiivisesti yksinäisyyttä?

On vanhuksia, jotka eivät enää pärjää kodeissaan, kunnat ovat sulkeneet vanhainkotejaan. Nykyisin hoitokoteihin pääsee lähinnä siinä kunnossa, että olet lähes liikuntakyvytön tai todella sekaisin.

Kun on liian terve sairaalaan, mutta liian sairas kotiin on ongelmissa.

Samaan aikaan "virallinentotuus" väittää, että kaikki vanhukset haluavat olla kotona.

Tämä on kyllä ihan totta, mutta tuossahan ei olekaan kyse yksinäisyydestä vaan avuntarpeesta ja  riittämättömästä avun saannista. Vanhus voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka pystyisikin tekemään vielä kaiken itse. Minkä tahansa ikäinen voi tuntea itsensä yksinäiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kotipalvelulle voi antaa kotiavaimen niin pääsevät sisään omineen. Ei tarvita mitään sovelluksia. Jos ei avaimet riitä niin teettää lisää niin voi antaa ruuan tuojillekin ym ketkä vakituiseen käyvät. 

Ei ollut ylimääräisiä avaimia, kun turvapalvelukin tarvitsi yhdet. Ja kuten sanoin, äidillä oli kotihoito vain loppuvaiheessa eli kun oli jo saattohoidossa ja eli enää 3 viikkoa. Sekin pidempään kuin oli arvioitu. Saattohoitopäätöksen tehneen lääkärin arvio oli vain yksi viikko. 

Kotikulmilla laittavat oman lukkonsa oveen joka toimii läpykällä, yksineläjille ainakin.  Ottivat pois kuoleman tultua.

Täällä ei tuollaista edes ehdotettu. Saattohoitopäätös tehtiin, kun äiti ei enää syönyt eikä juonut. Lääkärin arvio tosiaan oli, että äiti elää enää korkeintaan viikon. Viikossa ei välttämättä olisi edes ehditty laittaa mitään omia lukkoja mun vanhempieni oveen.