Reipas ja tunnollinen lammas

En, mutta irtisanouduin itse. It-ala. 

Artikkelista lainattua: "Hänen [Orpo] mielestään vuoden 2023 tilanne on osoitus siitä, että Suomeen oli luotu sosiaaliturvajärjestelmä, joka kannusti elämään tuilla. Hän viittasi siihen, että Suomessa oli samaan aikaan suuri määrä avoimia työpaikkoja mutta myös työttömiä."

Noh, nyt on tilanne muuttunut: on vain vähän avoimia työpaikkoja, mutta entistäkin enemmän työttömiä. 

Nro 19563: Nuorena tuli nk kannettua maailmantuskaa harteillaan. Milloin mistäkin asiasta. Iän myötä olen varmasti ainakin jossain määrin kyynistynyt enkä enää kanna. Vaikka mun lapsuudessani jokainen suomalaislapsi olisi syönyt aina lautasensa tyhjäksi, ei biafralaisilla lapsilla olisi ollut yhtään sen enempää ruokaa. 

Yleensä olen katsonut yhdet uutiset päivässä. Se riittää. Digimaailma mahdollistaa maailman seuraamisen suunnilleen joka sekunti, mutta en koe sellaista tarpeelliseksi. Kasarillakin pärjäsi varsin hyvin, kun Hesari tuli aamulla ja sen luki. Ei ollut tarvetta puolen tunnin tai edes tunnin välein seurata, mitä maailmassa tapahtuu. En pidä sitä silmien sulkemisena, ettei koko ajan ole seuraamassa uutisia. Lisäksi nykyisin usein toimittajatkaan eivät vaivaudu tekemään faktantarkistuksia ennen juttujensa julkaisemista vaan äkkiä vaan pitää saada jotain julkaistua. Sitten...ehkä seuraavana päivänä ... juttuun tulee jokin korjaus, mutta kukas nykyään enää eilisen päivän uutista lukisi uudelleen? Taitaa olla yksi harvoja asioita, joita nuoruusvuosiltani kaipaan. Siis tuo, että  uutiset pitivät paikkansa, koska niiden julkaisemisessa ei hötkyilty. 

Muuten olen pitkälti samaa mieltä kanssasi. Mä nyt viime viikolla kävin Irlannissa, mutta sitä edellisen kerran lensin 10 vuotta aiemmin. Ja tuota Irlannin matkaa oli siskoni kanssa suunniteltu se 10 vuotta. En edes pidä lentämisestä, mutta tuolla nyt haluttiin siskoni kanssa käydä. Ruuan suhteen olen melko kaikkiruokainen enkä lihansyöntiä aio kokonaan lopettaa, mutta enemmän mä syön kasviksia kuin lihaa. Luonnonvarojen tuhlaamista olen pyrkinyt lähes aina välttämään ihan jo senkin vuoksi, että mieluummin olen kierrättänyt kuin ostanut uutta. Kun omat lapseni olivat pieniä, oli ihan tavallista, että kun sukuun tai kaveripiiriin syntyi uusi vauva, se sai niin vaunut, pinnasängyt, hoitopöydät, vauvanvaatteet kuin vauvalelutkin muilta, jotka eivät nää tarvinneet. Isommillakin lapsilla kiersi vähintään polkupyörät, sukset, luistimet jne. Vaatteeni kulutan loppuun ja kun yli 12 vuotta olin etätöissä, niin ei yhtään haitannut, vaikka töitä teki vähän kuluneissa tai jopa rikkinäisissä vaatteissa. Nyt haittaa vieläkin vähemmän, kun en ole työelämässä enää ollenkaan. Kulutusta on ollut helppoa vähentää entisestään, kun mitään muuta ei ole niin paljon kuin aikaa. Aikoinaan ompelin itselleni ja lapsilleni vaatteita, mutta se harrastus jäi. Nyt on taas aikaa alkaa ompelemaan itse. Neulomista olen rakastanut aina, mutta reumasormilla ollut välillä vähän hankalaa. Enää sekään ei haittaa, koska ei ole mitään kiirettä saada mitään valmiiksi. 

Enää en tee lahjoituksia järjestöille poislukien muutama eläinsuojeluyhdistys. Sen sijaan läheltäni löytyy muutama ihminen, joita silloin tällöin autan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse muutin kesämökille etätöihin kun korona alkoi ja täällä olen edelleen. Kaupunkiasuntoni on ollut tyhjillään viimeiset 5 vuotta, mitä nyt itse käyn siellä kääntymässä yön tai pari noin parin viikon välein.

Eri asia. On uudiskohteita ja vuokra-asuntoja tyhjänä pilvin pimein. Asuntosijoittajat eivät löydä vuokralaisia. Missä ne nyt asuu?

Asuvat varmaan siellä missä ennenkin. Mulle tuli mieleen, että kun yhden hengen talouksia on kaikista eniten ja kahden hengen talouksia seuraavaksi eniten, ehkä ihmisillä ei ole enää samanlaista tarvetta muuttaa isompaan asuntoon kuin mitä oli vielä parisenkymmentä vuotta sitten. Voin toki olla väärässäkin, mutta aiemminhan yksiöstä muutettiin pariutumisen myötä kaksioon ja kun lapsia tuli, niin kolmioon ja sitten neliöön. Jos sinkku asuu jo ihan kivassa yksiössä, ei hänellä ole tarvetta muuttaa johonkin toiseen yksiöön. Ja sekin tuli mieleen, että pandemian alettua ja monen jäätyä etätöihin kyllä muutettiin, kun tarvittiin se yksi lisähuone työhuoneeksi. Nyt se työhuone on, joten ei ole enää tarvetta muuttaa. 

Tutulta kuulostaa, mutta samalla huomaan, miten onnekas tavallaan olen ollut. Ihan siksi, että meidän lähisuvussa oli vuosikymmeniä tapana viettää niin joulut, pääsiäiset, vaput jne kuin kaikien syntymäpäivät ja nimipäivätkin yhdessä. Tästä seurasi, että joka kuukausi oli vähintään yhdet kekkerit. Muulloin en sitten vanhempiini mitään yhteyttä pitänytkään. En käynyt kylässä enkä edes soitellut. Ihan riittävän usein oli tapaamisia muutenkin. Ja noissa kekkereissä oli aina muitakin paikalla eli oli aika sama, kuunteliko vai oliko vain omissa ajatuksissaan. Pandemia sitten muutti tilanteen ja nuo kekkerit jäi pois. Samaan aikaan vanhempieni kunto alkoi myös heikentyä. Isällä liikuntakyky ja äidillä muisti. Olivat silloin jo 90+. 

Mä olen aina ollut sellainen, että hyvin vähän kerron omia kuulumisiani vanhemmilleni. Ihan siksi, että äitini oli varsinainen hölösuu - periaatteessa ehkä ihan hyvällä tavalla - mutta jos jotain kerroin, koko suku tiesi sen ennenkuin ehdin edes kissaa sanoa. Jos jotain ovatkin joskus mun kuulumisistani kyselleet, olen vastannut jotain ympäripyöreää. Sairastuin jo 34-vuotiaana nivelreumaan ja krempat on olleet mulle tuttuja siitä lähtien. En mä ole niistä vanhemmilleni kertonut eivätkä ole koskaan mitään niistä kysyneetkään. Krempoistani olen puhunut lääkäreille tai sitten joissain tapauksissa vertaistukiryhmissä. Tuskin mun ystäviänikään kiinnostaisi kuulla, miten paljon mulla milloinkin on kipuja, joten miksi kiinnostaisi vanhempianikaan. Vanhempani ovat kyllä omistaan aina avautuneet mulle, mutta vähän luulen, että siihenkin vaikuttaa mun sairaanhoitajataustani. Siskolleni he ovat aina näyttäneet sen hyvinvoivan ja pärjäävän puolen itsestään ja mulle taas sitten sen kremppaisen ja apua tarvitsevan puolen. Vaikka tämä onkin ollut vähän puuduttavaa, mä olen osannut  suhtautua vanhempiini kuten sairaanhoitaja potilaisiin. Sanonkin aina, että laitan sairaanhoitajan lakin päähäni, kun menen vanhemmillani käymään.

Pandemian alettua ja vanhempieni kunnon heikennyttyä heidän elinpiirinsä muuttui hyvin suppeaksi.  He tavallaan muuttuivat mökkihöperöiksi ja heidän elämänsä alkoi pyöriä vain kodin seinien sisällä ja oman napansa ympärillä. Maailman tapahtumat lakkasivat kiinnostamasta ja siten ei ollut enää juurikaan muita puheenaiheita kuin he itse. Äidilläni oli aikoinaan mainio huumorintaju, mutta se katosi muistisairauden myötä. Äiti on nyt jo kuollut ja välillä kaipaan aikaa, kun äidin kanssa yhdessä naurettiin. Mutta se aika jäi taakse jo monta vuotta ennen äidin kuolemaa. Isän luona kun olen käynyt, hän pitää aina 1,5 tunnin luennon jostain itse valitsemastaan aiheesta. Useimmiten jostain työuraansa liittyvästä, josta en ymmärrä hölynpölyä, koska olen ihan eri alalla. Tai saattaa kertoa pitkiä tarkoita ihmisistä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Isälle kuitenkin riittää, että olen kuuntelevinani ja aina välillä sanon "aivan", "aha" tai jotain vastaavaa. Kun se 1,5 tuntia on kulunut, lähden kotiin. Ymmärrän, että vuosia neljän seinän sisällä olleella vanhuksella on tarve saada puhua ja hänelle on yhdentekevää, kuka se ihminen on, jolle puhua. Joskus se olen minä, joskus se on siskoni, joskus siivoysfirman tyypit ja joskus, kun taloyhtiössä tehdään jotain remontteja, ne remonttimiehet. Lapsenlapsensa käyvät aika harvoin, soittelevat sillointällöin.