Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Tuo sosiaalisten suhteiden ylläpito on asia, joka tekee hyvin varhaisen eläköitymisen ehkä huonommaksi ideaksi kuin äkkiä luulisi. Tarkoitan siis omatoimista firettämiseläköitymistä. 

Jos kaikki kaverit ovat vielä lujasti työelämässä, miten he ehtisivät tavata oloneuvoskaveria? Ja pikku hiljaa voi tulla muutakin. Kateus esimerkiksi. Ja toinen asia, ihminen muuttuu kun hänen elämänsä muuttuu. Työssäkäyville kavereille se oloneuvos juttuineen voi alkaa tuntua vanhukselta, siis kun pakosti ne elämän tapahtumat alkavat pikku hiljaa muistuttaa muiden eläkeläisten juttuja ja erota työssäkäyvien jutuista.

Ihmiset on erilaisia. Mä en ole koskaan halaillut tai pitänyt kädestä työkavereitani. Mulle ei siis ole tärkeää se, että toinen ihminen on kosketusetäisyydellä. Kaksi läheisintä ystävääni (vaikka ovatkin mua nuorempia)  ovat olleet jo muutaman vuoden pyörätuolissa. Mulla on myös muita ystäviä ja kavereita ikähaarukalla 39-82v. Just eilen olin sen 39veen kanssa pizzalla. Mitä tulee eläkeläisten juttuihin ja työssäkäyvien juttuihin, niin aika samanlaista arkea tuntuu kaikki elävän. Toki molemmissa tyhmissä on niitä, joiden elämä on upeaa seikkailua milloin minnekin päin maailmaa, mutta pääasiassa ne työssäkäyvätkin käy kaupassa, laittaa ruokaa, siivoaa, pesee pyykkiä, käy harrastuksissaan, soittelee iäkkäille vanhemmilleen jne. En ole vielä niin vieraantunut työelämästä, ettenkö jaksaisi kuunnella toisen työjuttuja. Mun isäni täyttää joulukuussa 96 vuotta ja mieluitenhan sekin edelleen työstä puhuu. 

Vierailija kirjoitti:

Sosiaalisten suhteiden määrä romahtaa. Enää ei ole säännöllisesti porukkaa jossa jauhaa pskaa. Vapaa-ajalla jokaisella on omat juttunsa eikä välttämättä aikaa nähdä, saatikka että saisi isomman porukan kasaan.

Tämä varmaan pitää paikkansa. Mä en ole koskaan kaivannut isoja porukoita vaan aina olen mieluummin jutellut ihan kahdestaan tai korkeintaan kolmestaan ihmisten kanssa. Ei ole ollut vaikeaa saada yhtä tai kahta ihmistä tapaamaan. Ei mun tarvitse kuin aurinkoisena päivänä mennä tohon rivaripihalleni istumaan, niin naapurin rouvasta (joka siis on jo eläkkeellä ja istuu mielellään omalla pihallaan) saan heti seuraa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tulee lisääntymään, kun irtisanomiseen riittää asiallinen syy tammikuusta alkaen. 

Vanhuuseläkkeellä on miljoona neljäsataa tuhatta ja kohta alkaa itku, kun perikuntien asuntoja ei saa myytyä eikä vuokrattua. 

Pitäisi olla päivänselvää, ettei kolme miljoonaa ihmistä pysty elättämään sekä miljoonaa lasta että 1,4 miljoonaa eläkeläistä. Pitää valita jompikumpi, itse valitsisin lapset koska heissä on tulevaisuus.

Ihan mielenkiinnosta: mitä eläkeläisille sitten tehdään?

Mun ehdotus on, että koska eläkkeitä ei voi suoraan leikata, niin kiristetään eläkeläisten  progressiivista verotusta. Tai laitetaan eläkeläisille jotain uusia veroja. Vaikka vanhusturvavero tai mitä nyt ikinä keksitäänkään esimerkiksi yli 1800 €/kk eläkettä saaville . Pääsen eläkkeelle ensi elokuussa ja kuuluisin itsekin niihin, joilta verojen muodossa leikkattaisin. Mutta olen valmis siihenkin, jotta lapsista ja nuorista voidaan huolehtia. 

Vierailija kirjoitti:

Plussat onkin jo pitkälti mainuttu. Mutta toistan saman mikä oli jo edellä, eli eläkkeellä jäädessä tosiaan humpsahtaa johonkin outoon tyhjiöön, kun ei ole enää mitään vastuita mistään, ei stressiä eikä kukaan kaipaa. Sen kun vain elelee menemään päivän seuratessa toistaan samanlaisina. Rahatkin riittävät kun omassa on halpa asua ja tarpeet ovat nykyisin kovin pienet.

Minä kyllä kaipaan työelämää ja toimiston ihmissuhteita sekä hauskanpitoa, siellä vitsit lensivät ja oli muutenkin virikkeitä.

Mulla taas on virikkeitä niin paljon, että pitää miettiä, mistä oikein aloittaisi. Sitä mukaa, kun jotain hommaa teen, mulle tulee 10 uutta ideaa, mitä seuraavaksi. Ja vaikka mulla ihanat työkaverit olikin, niin mieluummin silti vietän aikaani ystävieni kanssa kuin työkavereiden kanssa. Mä aloitin etätyöt jo 2013 ja ennen sitä en jaksanut töiden jälkeen tavata juuri ketään. Ärsyynnyinkin joka ainoa kerta, kun puhelin soi vapaa-ajallani. Kun aloitin etätyöt, jaksoinkin taas paremmin ihmissuhteita. Nyt, kun olen oloneuvoksena, on jopa mukavaa tavata välillä muita ihmisiä. 

Vierailija kirjoitti:

Pennuilla ei oo enää resilienssiä olla ilman jotain mitä ne haluaa. Ne näkee älypuhelimesta että tolla on tollanen niin mullaki pitää olla. 

OIkeestihan köyhienki pennuilla on nykyään paljon enemmän tavaraa ku 1991.

Siksi puhutaankin suhteellisesta köyhyydestä eikä absoluuttisesta köyhyydestä. Mä olen onnekas siinä, että kasvoin itse ja sain myös lapsenikin kasvattaa aikana, jolloin ei ollut vielä lasten ja nuorten kilpavarustelua. Aikana, jolloin ajateltiin, että jos jotain kalliimpaa ostetaankin, se ostetaan vain vanhemmille eikä lapsille. En minä eikä mun lapsenikaan koskaan ajatelleet, että voi miten ihanan kallis merkkilaukku kaverin äidillä on tai miten hienolla autolla kaverin isä ajaa. Joo, joku kaveri saattoi käydä pianotunnilla tai baletissa tai pelata lätkää, mutta ei se ollut mikään itseisarvo. Mun lapsetkin kuuluvat siihen sukupolveen, jotka saivat vanhempiensa vanhat puhelimet sitten, kun vanhempi osti  itselleen uuden. Mun lapset ehti aikuisiksi just ennenkuin alkoi tulla ajatusmaailma, että vanhemmat syö vaikka 2 viikkoa kuukaudessa  veteen keitettyä kaurapuuroa, jotta lapsi saa uuden iPhonen. Olen ennenkin kirjoittanut palstalla, että sillä on eroa, kuuluuko lapsi 24 oppilaan luokallaan niihin 22:een vai niihin 2:een, jolla ei ole. Jos suurimmalla osalla ei ole ja vain muutamalla on, se on lapselle helpompaa. Mutta jos suurimmalla osalla on ja lapsella ei ole, se ei olekaan lapselle enää niin helppoa.