Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Pennuilla ei oo enää resilienssiä olla ilman jotain mitä ne haluaa. Ne näkee älypuhelimesta että tolla on tollanen niin mullaki pitää olla. 

OIkeestihan köyhienki pennuilla on nykyään paljon enemmän tavaraa ku 1991.

Siksi puhutaankin suhteellisesta köyhyydestä eikä absoluuttisesta köyhyydestä. Mä olen onnekas siinä, että kasvoin itse ja sain myös lapsenikin kasvattaa aikana, jolloin ei ollut vielä lasten ja nuorten kilpavarustelua. Aikana, jolloin ajateltiin, että jos jotain kalliimpaa ostetaankin, se ostetaan vain vanhemmille eikä lapsille. En minä eikä mun lapsenikaan koskaan ajatelleet, että voi miten ihanan kallis merkkilaukku kaverin äidillä on tai miten hienolla autolla kaverin isä ajaa. Joo, joku kaveri saattoi käydä pianotunnilla tai baletissa tai pelata lätkää, mutta ei se ollut mikään itseisarvo. Mun lapsetkin kuuluvat siihen sukupolveen, jotka saivat vanhempiensa vanhat puhelimet sitten, kun vanhempi osti  itselleen uuden. Mun lapset ehti aikuisiksi just ennenkuin alkoi tulla ajatusmaailma, että vanhemmat syö vaikka 2 viikkoa kuukaudessa  veteen keitettyä kaurapuuroa, jotta lapsi saa uuden iPhonen. Olen ennenkin kirjoittanut palstalla, että sillä on eroa, kuuluuko lapsi 24 oppilaan luokallaan niihin 22:een vai niihin 2:een, jolla ei ole. Jos suurimmalla osalla ei ole ja vain muutamalla on, se on lapselle helpompaa. Mutta jos suurimmalla osalla on ja lapsella ei ole, se ei olekaan lapselle enää niin helppoa. 

Pääsen vasta ensi elokuussa eläkkeelle, mutta hyppäsin pois työelämästä jo nyt syyskuun alussa. Kokemusta oloneuvospäivistä siis vasta 2 kuukautta ja nekin on menneet sairastellessa. Mutta hyvä puoli on, että ei tarvitse puolikuntoisena olla töissä. Tein kyllä jo 2,5 vuotta sitten päätöksen kokeilla elää tulevien eläkepäivieni elintasolla ja vaikka oli tarkoitus kokeilla vain pari kuukautta, pärjäsinkin sen verran hyvin, että lyhensin työaikaani ja aloin tehdä vain 3-päiväistä työviikkoa. Mulla siis tavallaan "pehmeä lasku" eläkepäiviin. Eniten olen tykännyt nyt siitä, että "ei ole pakko jos ei haluu". Herätyskelloa ei tarvitse enää mihinkään. Kännykän voi pitää äänettömällä vaikka koko päivän. Kukaan ei määrää, mitä mun pitää tehdä ja milloin. Voin tehdä mitä huvittaa tai olla tekemättä yhtään mitään. Ja mulla lisäksi se, että kukaan ei tarvitse. Mua on elämäni aikana tarvittu niin moneen asiaan sekä työelämässä että vapaa-ajalla, että nautin nyt siitä, että kukaan ei enää tarvitse.  Vapaus kaikesta on aika ihanaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Näin isoa hanketta ei voi kerralla päättää ja toteuttaa.

Sen tajuaa kaikki.

Siinä vain ei ole mitään järkeä ilman sitä keskiosaa.

Jota ei välttämättä rakenneta koskaan.

 

Ehkä joskus vuosikymmenten päästä. Muutin Vantaan (tai Helsingin maalaiskuntahan se silloin vielä oli)  Myyrmäkeen 1972 ja Martinlaakosn rataa rakennettiin Junat ei vielä silloin siinä kulkeneet. Sekin oli osa nk Marjarata-hanketta, mutta jokunen vuosikymmen vierähti ennenkuin se toteutettiin. 

Maanantaita! Heräsin jo puoli viisi. Koira ulkoilutettu, aamuteeveet katsottu ja nyt mietin, pitäskö tehdä jotain. Tai no olen mä viestitellyt ystävien kanssa. Pihalla on taas paljon puista pudonneita lehtiä, joten ehkä haravointi voisi olla paikallaan. 

Vierailija kirjoitti:

Köyhyyskin on suhteellinen käsite mutta kyllähän se on lapselle ja nuorelle kova paikka, että aina saa vähemmän kuin kaverit (uusia vaatteita, harrastuksia, taskurahaa, joululahjoja, mitä vain). Ei varallisuudella pitäisi olla niin paljon merkitystä, mutta kyllä sillä usein vain on.

Jo 10 vuotta silloinen lapsiasianvaltuutettu puhui lasten ja nuorten eriarvoistumisesta. Ja kyse on nimenomaan tästä, että vähävaraisen perheen lapsi ei pääse osallistumaan samoihin juttuihin kuin kaverinsa. Silloin jää porukasta syrjään. Eikä lapsiasianvaltuutettu tarkoittanut, että lapsi ei pääse ulkomaanreissuille tai saa omaa hevosta vaan ihan arjen juttuja kuten leffalippuun rahaa tms. Jos lapsi aina joutuu vastaamaan kavereilleen, että en voi lähteä mukaan, lopulta lasta ei enää edes kysytä mukaan. Kun ei se kuitenkaan pääse.