Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Ikävintä on että laskussa on kaksi viikkoa eräpäivään. Enemmän aikaa saisi olla.

Mun kaveri oli kesällä vielä sairaalassa, kun sille oli yksi lasku mennyt jo kotiosoitteeseen. Oli siis vielä sen laskun eräpäivän jälkeen yli 1,5 kuukautta sairaalassa. 

Aloittajalle: En tiedä, onko eri paikoissa erilaisia systeemejä, mutta kaverini oli ensin 2 viikkoa HUS:issa ja sieltä sitten siirtyi perusterveydenhuollon sairaalaan. HUS:ista lasku tuli  noin pari viikkoa sen jälkeen, kun sairaalasiirto oli tehty. Sen jälkeen laskut tulivat muistaakseni noin 4 viikon välein. Kaikenkaikkiaan hän oli sairaalassa melkein 4 kuukautta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap tässä:

En puhu surusta, vaan puhun järkytyksestä. Suru on ihan normaali ja luonnollinen tunne, kun menettää rakkaan ihmisen. Puhun nyt siitä, miten moni on järkyttynyt siitä, että omat (melko) iäkkäät vanhemmat sairastuvat ja kuolevat.

Kyllä se nyt vain on eri asia, jos lapsi, nuori tai kolmekymppinen pienten lasten vanhempi sairastuu syöpään ja kuolee vs. jos 70-80 v, pitkän elämän elänyt sairastuu. Lapsen, nuoren ja nuoren aikuisen sairaus ja kuolema on järkyttävä asia, koska se on tavatonta ja hyvin poikkeuksellista. Se taas ei ole poikkeuksellista, että kahdeksankymppinen sairastuu ja kuolee. Tilastojen valossa puolet sen ikäisistä on jo mullan alla. Silti asia tuntuu tulevan toisille aivan järkytyksenä.

Ap

 

Millä tavalla se järkytys näkyy verrattuna suruun? Viekö se työkyvyn, toimintakyvyn ja mielenterveyden vai miksi tämä järkyttymin

En ole ap, mutta vastaan oman näkemykseni. Mun siskolleni - tuolla edellä jo kuvasin tilannetta - äidin kuolema tuli järkytyksenä. Oikeastaan voisi sanoa, että se tuli siskolleni yllätyksenä. Siskollani kesti paljon pidempään toipua äidin kuolemasta, koska hän oli ainakin alitajuisesti toivonut, että äiti ei kuolisikaan. Ei halunnut uskoa, että äiti kuolee ja siksi kuolema oli hänelle shokki. Mä taas olin jo varautunut äidin kuolemaan ja hyväksynyt sen, että äiti kuolee. Viimeisinä päivinä vain mietin, että vieläköhän äiti elää huomisaamuun asti. Kunnes sitten tuli se aamu, jolloin äiti lopulta kuoli. Ei ollut järkytys eikä shokki. Enkä mä sano, että just mun tapani oli parempi kuin siskoni tapa. Mulle se oli parempi ja todennäköisesti siskolleni taas hänen tapansa. 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän sen varmaan ajatuksen tasolla ymmärtää, mutta voi silti tunnetasolla olla shokki.

Joskus saattaa myös omia tunteitaan säästääkseen torjua ajatuksen vanhempansa lähestyvästä kuolemasta. Meitä on kaksi sisarusta, jotka kumpikin suhtauduttiin äidin viimeisiin elinkuukausiin eri tavalla. Siskoni pyrki torjumaan ajatuksen, että äiti kuolee. Hän myös pyrki elämään ihan kuten äidillä ei mitään sairautta olisi ollutkaan. Kun äiti sitten lopulta kuoli, siskoni oli järkyttynyt ja itki vuolaasti. Mun kohdallani taas tilanne oli toinen. Mä elin äitini vierellä hänen sairauttaan alusta loppuun asti. Mun oma elämäni oikeastaan pysähtyikin pariksi vuodeksi kokonaan. Surin äitini menettämistä jo silloin, kun äiti ei enää tiennyt,  kuka mä olen. Seurasin päivittäin äitini vointia. Miten hän lopulta lakkasi syömästä ja sitten myös juomasta mitään. Miten hän kuihtui sänkynsä pohjalle. Viimeisinä päivinään hän oli kuin vainaja sillä erotuksella, että hän hengitti edelleen ja sydän sykki. Mulle äidin kuolema ei ollut järkytys enkä edes itkenyt, kun äiti kuoli. Kuolema oli vääjäämätön päätös siihen, miten äiti kirjaimellisesti kuihtui pois. 

Osittain olen samaa mieltä aloittajan kanssa, mutta en ihan täysin. Kun sairaus osuu kohdalle eikä sitä pysty poistamaankaan, niin pitää vaan oppia hyväksymään se, vaikka aiheuttaisikin jatkuvia kipuja. Tämä ei kuitenkaan ole kovin helppoa ja vaikka onnistuisikin, välillä on silti sellaisia päiviä tai kausia, ettei vaan jaksaisi enää. Tässäkin auttaa kyllä, jos oppii olemaan itselleen armollinen eikä vaadikaan itseltään silloin juuri mitään. Ongelma syntyy, jos joku muu - puoliso, lapset, työnantaja tms - kuitenkin vaatii. 
Toinen mieleeni tullut asia on se, että toiveet olisi hyvä olla kutakuinkin realistisia. Itse teinivuosieni alussa haaveilin lentoemännän ammatista. Noh, en koskaan kasvanut niin pitkäksi, että olisin lentoemännän hommiin päässyt. Joskus haaveilin omakotitalosta, mutta koska sairastin jo nivelreumaa, tiesin, että pidemmän päälle en pystyisi huolehtimaan omakotitalon kunnossapidosta. Katsoin, että tuo haaveeni oli epärealistinen ja siksi luovuin koko haaveesta. 
Sitten on sellainen asia kuin resilienssi. Eli miten hyvin ihminen kestää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä. Resilienssi on yksilöllinen ja siihen vaikuttaa monet asiat. Lähtien sieltä omasta lapsuudesta. Kärjistettynä esimerkkinä lapsi, jota rangaistaan epäonistumisesta verrattuna lapseen, jota rohkaistaan ja kannustetaan yrittämään uudelleen epäonnistumisenkin jälkeen. Hyväkin resilienssi voi kadota, jos kerta toisensa jälkeen vain epäonnistuu ja pettyy. Tulee vaihe, jossa ei uskalla enää edes yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suurinta julmuutta on passivoida ihmisiä ikuiseen köyhyyteen, opettamalla että voi vaan olla möllöttää ja hakea taikaseinästä rahhhaa.

 

Niinpä, miksi tämä hallitus on päättänyt vaikeuttaa työntekoa ja opiskelua? Ei voi ymmärtää. Yrittämisestä puhumattakaan.

Perskokkareet saavat hyvän mielen, kun tavisten elämää vaikeutetaan.

 

Siltähän tuo näyttää kun Orpon ja Purran ilmeitä seuraa. Eivät edes yritä peittää tyytyväisyyttään ja mielihyvää.

Samaa mieltä. Ysärin laman aikaan olin kuopuksen kanssa kotona ja esikoinen oli alakoulussa. Silloinkin monesta asiasta leikattiin ja aikoinaan tätä kutsuttiin juustohöyläksi. Vähän sieltä, vähän tuolta jne. Joidenkin ihmisten kohdalle osui sitten valitettavasti useampiakin leikkauksia ja heidän tilanteensa oli haastavin. Muistan, että kotihoidontukeakin leikattiin. Jo äitiyslomani loputtua sitä oli ekan kerran leikattu ja ennenkuin hoitovapaani loppui, sitä leikattiin vielä 2 kertaa. Viimeinen puoli vuotta oli mullakin aika tiukkaa, kun sairaanhoitajilta loppui keikkahommatkin. Esikoisen aikaan pystyin rahoittamaan elämistämme tekemällä keikkahommia, mutta ysärin lamassa niitä ei enää ollut. Opettajia lomautettiin ja muistan, miten yksi opettaja saattoi vahtia kahta luokkaa samaan aikaan. Vuorotellen kumpaankin antamaan tehtäviä, joita lapset sitten tekivät itsekseen, kunnes opettaja tuli taas käväisemään luokkahuoneessa. Neuvolatoimintaa supistettiin eli vähennettiin käyntejä. Paljon muutakin teihtiin, MUTTA yksikään poliitikko ei virnistellyt saksien kanssa mediassa.