Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Yksinäisyys on raastavaa. En vaan saa/löydä kavereita tai ystävää. Olen kuitenkin ihan sosiaalinen ja puhelias ihminen. Töissä on aina hyviä työkavereita ollut, muttei vapaalla. Kun ei parisuhdettakaan ole vuosiin ollut, niin melko yksinäistä on elämä. Aikuisten lasten kanssa on välillä ajankulua, mutta heillä on omat elämät jo, niin ei sekään ole ratkaisu.

Harrastuksia on myös ja ollutkin, muttei vaan ystävysty kenenkään kanssa. Käyn myös ihmisten ilmoilla säännöllisesti, erilaissa tapahtumissa, muttei niistäkään löydy. Nuorena oli helppo saada kavereita, mutta näin lähempänä viittäkymppiä on todella vaikea saada kavereita. 

Kun olis edes yksi kaveri, jolle soittaa, jonka kanssa käydä tapahtumissa jne. Yksi joka pyytäisi johonkin, tulisi vaikka leffaa katsomaan. Joku jonka kanssa jutella. 

Voisin kuvitella, että on vaikea löytää sellaista ihmistä, jonka kanssa sekä tarpeet että käytettävissä olevat resurssit ihmissuhteelle kohtaavat. Kun luin sun kirjoituksesi, tajusin, että mullahan alkaakin taas olla tilaa uudelle ihmmissuhteelle, kun sain iäkkäiden vanhempieni asiat järjestykseen. Mä olen kuitenkin aika kotihiiri eikä erilaiset tapahtumat kauheesti nappaa. Korkeintaan kesällä, jos on aurinkoinen vaan ei kuitenkaan helteinen kesäpäivä ja tapahtumaan pääsee jollain järkevällä tavalla julkisilla. Mulla kuitenkin rajoittaa elämää myös tuo koira eli pitää olla sellainen tapahtuma, että kun ennen lähtöä vien koiran ulos, koira ei ole ihan kintut ristissä, kun palaan kotiin.

Muutaman vuoden sisällä kahden läheisimmän ystäväni kanssa on käynyt niin, että vaikka olenkin heitä vanhempi, heidän liikkumiskykynsä on heikentynyt niin paljon, että ainoa keino tavata kasvotusten on se, että mä menen käymään heidän luonaan. Tai että he saavat joltain autokyydin tullakseen käymään mun luonani. Molemmat asuvat vielä hieman hankalien kulkuyhteyksien päässä. Toisen heistä kanssa vielä muutama vuosi sitten tavattiin (vähintään kerran kuukaudessa, yleensä kaksi) lauantaiaamuisin Helsingin keskustassa (kumpikin pääsi sinne helposti) ja kierrettiin Hakaniemen etniset kaupat, käytiin Hakaniemen hallissa ja kesäaikaan siinä torilla. Käytiin kahvilla tai vaikka ihan lounaallakin. Kumpikin nousi sitten Rautatieasemalta kotiinsa menevään bussiin. Mä voisin vielä tätä tehdä, mutta ystäväni ei. Se on vähän surullista, mutta minkäs teet. 

Jos tapaakin jonkun mukavalta vaikuttavan ihmisen, sillä saattaa olla ne omat kiireensä. Tai sitten se on tällainen kotihiiri ja asiat, joita haluaa tehdä vapaa-ajalla, on erilaisia kuin mitä itse toivoisi. Tai toisen tarve yhteydenpidon määrälle on erilainen kuin itsellä on. 

Vierailija kirjoitti:

Ongelmaan on ratkaisu: pakkoeutanasia kun 70 v tulee täyteen. Sitä vanhemmat ovat yhteiskunnalle ylivoimainen rasite, ikävä kyllä.

Tai sitten vain rajoitetaan sitä, millaisia tutkimuksia ja hoitoja tehdään ikääntyneille ihmisille. Nykyisin ihmiset elävät vanhoiksi, koska monia sairauksia, mitkä vielä 1980-luvulla olisivat koituneet kuolemaksi, pystytään hoitamaan. Monia kuolemaan johtavia sairauksia osataan nykyisin myös ehkäistä. Esimerkkinä vaikka se, että potilaita ei leikkausten jälkeen enää makuuteta pitkiä aikoja sängyssä, jos ei ole aivan pakko. Ja lisäksi pistetään verenohennuslääkettä, joka sekin ehkäisee veritulppia. Leikkausten jälkeisten keuhkoembolioiden määrä on laskenut aivan merkittävästi, kun alettiin käyttää verenohennuslääkkeitä (nk napapiikit) ja potilas nostetaan sängystä jaloilleen niin pian kuin on mahdollista. Meillä on katsottu, että potilaan iästä riippumatta tutkitaan ja hoidetaan, jos sen katsotaan parantavan potilaan elämänlaatua ja/tai toimintakykyä. 

Omaishoitajuuteen ei voida pakottaa. Omaishoitajuutta varten tehdään sopimus, jonka allekirjoittaa sekä hyvinvointialueen edustaja (Helsingin tapauksessa kaupungin vanhustyön edustaja) sekä omaishoitajaksi ryhtyvä. Sulle voidaan toki tuota ehdottaa, mutta mikään laki ei velvoita sua laittamaan sopimukseen allekirjoitustasi. 



Mitä sitten tapahtuu, jos et ole omaishoitaja, riippuu monesta asiasta. Teillä saattaa alkaa käymään kotihoito ja muitakin julkisen sektorin mahdollistamia palveluita. Tämä on mahdollista myös silloin, jos olisit omaishoitaja, mikäli katsotaan, että oman terveydentilasi vuoksi et ole kykenevä tekemään ko asioita. Ero on kuitenkin siinä, että jos et ole omaishoitaja, voit milloin tahansa lähteä vaikka muutamaksi viikoksi ulkomailla lastasi tapaamaan. Tai käydä normaalisti töissä, harrastuksissa, tavata ystäviäsi jne.  Et ole vastuussa siitä, että puolisosi pärjää sen ajan kotona. Omaishoitajuuteen liittyy velvollisuus järjestää hoidettavan hoiva siksi aikaa, kun et ole itse paikalla. Ilman omaishoitajuutta tällaista velvollisuutta ei ole. 



Muistisairaudessa luonteen muuttuminen on oikeastaan omaisille se haastavin. Varsinkin just ilkeilyt, raivoamiset yms. Kaikila muistisairailla sellaista ei edes tule ja osa omaisista pystyy välttämään tilnateita, joissa ilkeilyä ja raivoamista tulisi esiin. Toinen on sitten se, jos muistisairaalla on tapana karkailla, unohtaa hellanlevyjä päälle tms. Ts on peräänkatsottava kuin taapero eikä voi hetkeksikään jättää yksin. 



Tuo tilanne, jossa aviopuoliso on hoivan tarpeessa, on varmasti vaikeampi kuin jos kyseessä olisi oma vanhempi. Kun kerran jo valmiiksi asutaan saman katon alla. Et ole paha ihminen, jos tiedostat, että et pysty etkä jaksa. Olet vain realisti. Sun tilanteessasi en suosittele omaishoitajuutta. Fyysinen kuormitus ei välttämättä olisi liian suuri, koska voisit alunperinkin tehdä selväksi, että asioihin x,y ja z et terveytesi puolesta pysty. Esimerkiksi kaatumisia varten voi hankkia turvapalvelun ja jos vanhus kaatuu, sieltä tulee sitten joku nostamaan vanhukset ylös. Sen sijaan psyykkinen kuorma todennäköisesti tulisi käymään sulle liian raskaaksi. Ihan jo muistisairaan käytöksen takia, mutta myös siksi, että et pääsisi itse edes hammaslääkäriin ilman, että hankkisit jonkun muun henkilön vahtimaan miestäsi siksi aikaa. 

Nro 65: "Me ollaan köyhiä ja todellakin lämmitetään puulla."

 

Niin, teillä on tuo vaihtoehto. Itseasiassa nythän sitä pidetään jopa hienona mahdollisuutena, kun sähkön hinnat nousivat. Veikkaan, että kodissanne tuo ei ole kuitenkaan ainoa lämmitysmuoto vaan olette vain päättäneet käyttää sitä.  Oletan myös, että teilläkin on kodissanne sähköt, hanasta tulee juomakelpoista vettä, sisävessakin taitaa löytyä?

Otsikosta olen samaa mieltä, mutta aloituksessa olikin sitten vain lillukanvarsia. Totta on, että Suomessa elintaso on 50:ssä vuodessa noussut ihan merkittävästi. Ja mielestäni on ihan normaalia, että ollaan totuttu siihen. Varsinkin ne, jotka eivät olleet edes syntyneet silloin, kun  elintaso oli matalampi. Nykyisin köyhälläkin on asunnossaan sähköt ja hanasta tulee juomakelpoista vettä. On sisävessat ja suihkut. Ei tarvitse lämmittää asuntoaan puulla, tehdä asioita kynttilän tai öljylampun valossa, kantaa kaivosta vettä ja istua persus jäässä talvipakkasilla ulkohuussissa. Mutta eivät nämä "asumismukavuudet" ilmaisia ole. Niistä joutuu maksamaan. Niitä kuitenkin pidetään itsestäänselvyyksinä eli ollaan totuttu liian korkeaan elintasoon.

Kyse ei ole pelkästään yksilöstä vaan myös yhteiskunnasta. Jos joku lapsiperheellinen päättäisi ryhtyä elämään "Pentti Linkola" -elämää, niin nopeasti olisi joku tehnyt lasun ja sosiaaliviranomaiset paikalla. Eikä tarvitsisi mennä edes niin askeettiseen elämään vaan vähempikin riittäisi, jotta joku viranomainen puuttuisi asiaan. Kansalaisilta edellytetään asioita, joita vielä 50 vuotta sitten ei edellytetty (esimerkiksi vaikka lasten turvaistuimet autossa). Ja näistä asioista joutuu sitten maksamaan muodossa tai toisessa.