Reipas ja tunnollinen lammas

Nro 227: Myös kaupungin kotipalvelut on maksullisia. 

Niin on. Kannattaakin selvittää, olisiko oikeutettu eläkkeensaajan hoitotukeen. 

https://www.kela.fi/elaketta-saavan-hoitotuki-maara

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Keskustellaan lapsuudesta ja nuoruudesta, kysytään ja kysellään, pidetään kädestä kiinni, ei jätetä yksin, nauretaan, itketään!

Mä en tunne ketään joka nauraa kuolinvuoteella.

Riippuu varmaan vähän siitä, mitä "kuolinvuoteella" tarkoittaa. Tarkoittaako just sitä hetkeä, jolloin ihminen kuolee? Vai esimerkiksi edellistä päivää, kun ihminen on jo maannut syömättömänä ja juomattomana vuodepotilaana useita päiviä? Ja noin muutenkin siitä tilanteesta eli minkä verran yleensäkään on tajuissaan. Mun äitini tykkäsi viimeisenä elinpäivänään (vaikka siis oli jo ihan aliravittu ja nestehukasta kärsivä muistisairas luuranko) , kun näytin hänelle kännykästäni Facebookin hauskoja kissavideoita. Jaksoi siis välillä avata hetkeksi aikaa silmiään ja nauroi ääneen niille videoille. 

Nro 208: "Mahdollisesti ne vanhemmat pyytävät ap.n apua siksi, että kaipaavat tätä ja haluavat tekosyyn varjolla tavata. "

Lainaan sun kommentistasi vain tuon viimeisen lauseen. Mä havahduin tuohon asiaan vasta noin puoli vuotta sen jälkeen, kun olin aloittanut vanhempieni luona ravaamisen. Alussa - kun äiti ei vielä karkaillut - isä tarvitsi milloin mihinkin mun apua. Kun soitti mulle päivällä, sanoin sitten, että joo, tulen töiden jälkeen. Tai jos soitti töiden jälkeen, sanoin, että joo, käytän koiran vaan ensin ulkona. Joka ainoa kerta huomasin, että isä oli keittänyt valmiiksi kahvit ja sen jälkeen, kun olin hoitanut jonkun viiden minuutin homman, piti tietenkin jäädä pariksi tunniksi kahville. Ymmärsin isää, kun se ainoa seura muuten oli 24/7/365 muistisairas äitini. Isä kaipasi juttuseuraa. Kun tämän tajusin, aloinkin käydä isän soitettua lounastauolla tai kahvitauolla tai töiden jälkeen kävin ensin isän luona ja vasta sitten vein koiran ulos. Kun olin hoitanut homman, sanoin isälle, että en ehdi jäädä kahville, koska pitää mennä jatkamaan töitä/viedä koira ulos. Sellaiset "tikusta asiaa" -soitot loppuivat aika pian sen jälkeen. Kävin kyllä edelleen siellä tosi usein eli monta kertaa viikossa, päivin ja öin, mutta ainoastaan hoitamassa sen asian, mitä varten mua sinne tarvittiin. Kaikki isän kanssa  kahvittelut ja rupattelut jäi yli vuodeksi. Nyt, kun äiti on jo kuollut ja mä käyn joka sunnuntai samaan kellonaikaan isän luona iltapäiväkahvilla, me juodaan kahvia yhdessä ja rupatellaan kaikesta maan ja taivaan välissä. Vähintään 2 tuntia menee joka kerta, mutta yleensä paljon pidempäänkin. Ekan kerran isä sanoi mulle, että on niin mukavaa, kun mä käyn VAIN juttelemassa. Niin minustakin on. Ja mä voin taas suunnitella omaa elämääni muutenkin, kun tiedän, että isän kanssa rupattelu tapahtuu joka sunnuntai klo 14:00. Mun ei enää tarvitse oittaa kännykkää mukaan vessaan, alakertaan, roskia viedessäni jne. koska ei tarvitse olla enää koko ajan hälytysvalmiudessa. Jos isä olisi hommannut mun ehdottamani palvelut jo paljon aikaisemmin, mä olisin voinut käydä ihan vaan rupattelemassa jo paljon pidempäänkin. 

Nro 194: "Ei siitä ongelmasta tule yhteiskunnan ongelma vaikka kuinka yrittäisit sitä delegoida. Yksilön ongelma se on edelleen. Kotona pärjäämättömyyteen voi joskus saada yhteiskunnalta apuja mutta se apu on aika rajattua. Jos esim kotona pärjäämättömyys johtuu siitä että lumen auraus/tai lumenharjaaminen kulkuväylillä ei onnistu ei sitä yhteiskunta hoida vaikka kuinka delegoisit."

Toki on yksilön ongelma, jos tarvitsee sellaista apua, mitä mikään yrityskään ei tarjoa. Eli asuu jossain sellaisessa paikassa, että kukaan ei edes rahaa vastaan tule harjaamaan lumia kulkuväylältä. Palvelutarpeenohjaajilla kuitenkin on yleensä varsin hyvin tietoa, mistä erilaisia vanhusten tarvitsemia palveluita voi ostaa. Isommilla paikkakunnilla on yleensä useitakin firmoja, jotka tarjoavat mitä erilaisimpia palveluita ja tuskin pienilläkään paikkakunnilla kaikki huonojalkaiset mummot asuu koko talven lumen saartaman talon keskellä saamatta edes ulko-ovea auki. Yhteiskunta ei tietenkään hoida sellaisia palveluita, jotka eivät yhteiskunnalle kuulu (kuten mummon oven edustan ja polun postilaatikolle  pitäminen lumesta vapaana), mutta palveluntarpeenohjaaja osaa kertoa, mistä tällaista apua on ostettavissa.

Vierailija kirjoitti:

"Mutta jos änkyrät kieltäytyvät tunnistamasta omaa vanhenemistaan ja menemästä lääkäriin, mitä jälkeläiset voivat tehdä? Kieltäytyä auttamasta ja delegoida ongelman asuinkunnan sosiaalitoimelle."

Läheskään kaikkia tehtäviä ei voi delegoida sosiaaltoimelle tai ylipäätään yhteiskunnalle.

Mutta sen ongelman voi delegoida, vaikka kaikkia tehtäviä ei voikaan. Palvelutarpeenohjaaja kyllä kertoo vanhukselle, millaista apua on saatavilla hyvinvointialueelta ja millaista on ostettava yksityiseltä. Mun vanhempieni luona aikoinaan käyneellä oli eri paikallisten firmojen esitteitäkin mukana, jotka antoi isälle. Isä sitten sai itse myöhemmin päättää, mistä niistä tilaa esim siivouspalvelun vai tilaako yhtään mistään. Mutta sekin on sitten oma juttunsa, suostuuko änkyrä edes tapaamaan palvelutarpeenohjaajaa. Ei ole pakko, jos ei halua. Mä sain isän suostumaan palvelutarpeenohjaajan käyntiin, kun sanoin, että se tulee tänne katsomaan ja juttelemaan teidän kanssa millaisia apuvälineitä täällä kotona mahdollisesti tarvitsisitte,