Reipas ja tunnollinen lammas

Kaksi jalkarahia, pitäisi vaan käydä hakemassa paketti lähikaupasta Matkahuollon noutopisteestä. Toinen olohuoneeseen (saan sen sisään keskeneräisen neuletyön) ja toinen työpöydän alle, niin mukavampi istua koneen ääressä ja tehdä töitä, kun saa jalat rahin päälle. 

Kohta pitäisi lähteä käymään isällä kahvilla. Rehellisesti sanottuna ei yhtään huvittaisi istua 27 asteen lämpötilassa kuunnellen isän puolentoista tunnin luentoa taas jostain teknisestä asiasta (esimerkiksi erilaisista kaapeleista)  tai marmatusta ikkunaremontista, joka taloyhtiössä tehtiin 2023. Ymmärrän isän harmituksen, mutta kun se ikkunaremontti on tehty jo, niin ei sitä voi marmatuksella enää perua. Onneksi siskonikin tulee sinne, joten mä sanon tullessani moikka ja lähtiessäni heippa. Muuta mun ei tarvitse sanoa ja vaikka haluaisinkin, niin ei onnistu, koska en saa suunvuoroa :D Vähän aikaa sitten sanoin pojalleni, että toivottovasti musta ei tule vanhana sellaista, ettei mua enäää kiinnosta lasteni kuulumiset vaan alan pitää samanlaisia monologeja kuin isä pitää. Mutta tällaista se on kohta 96-vuotiaan kanssa, jonka elinpiiri on supistunut neljän seinän sisälle. Isälle on tärkeää, että mä istun kerran viikossa pari tuntia siinä sohvannurkassa, vaikka en sanoisi sanaakaan. 

Vierailija kirjoitti:

Omasta mielestäni vanheneminen on kaunista. Kroppa tietenkin rapistuu, ei toimi samalla lailla kuin nuorena ja on kaikenlaista kremppaa. Nuoruus on ihanaa, mutta aika pinnallista on kuitenkin onnellisuus, joka perustuu siihen, että fyysiset ja materiaaliset asiat ovat hyvin. Vanhemmiten löytää elämään henkisiä ulottuvuuksia, jotka tekevät elämästä seesteisellä ja vakaalla tavalla onnellista. Kuolemaakaan en pelkää, olen elänyt hyvän elämän, josta olen hyvin kiitollinen.

Samaa mieltä. Tuosta kropan rapistumisesta sen verran, että se kyllä joskus ärsyttää, kun päässään ajattelee, että tohon hommaan mulla menee 30 minuuttia, mutta todellisuudessa siihen meneekin 3 tuntia :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen ja ennen . . . Eikö muka ole nykyään hyvä, jos ensin vain tapailee? Siinä selviää, onko yhteisiä kiinnostuksen kohteita, sopivatko päivärytmit yhteen, mitä ajatellaan vanhemmista ja sisaruksista, minkälaista asumismuotoa pidetään parhaana jne. Selviää myös tapailukumppanin asenne työhön, rahaan, lapsiin ja uskontoon. Parhaimmillaan tätä seuraa seurustelu (joka muun muassa tarkoittaa, että muita ei tapailla) ja avo- tai avioliitto. 

Kun tiedetään, miten monet liitot päättyvät eroon, pidän tapailua / deittailua erittäin hyvänä asiana kumppaniin tutustumisen kannalta. 

terv. Äitimummianoppi

Ennen ihmiset saivat olla ihmisiä erilaisine ominaisuuksineen ja virheineen.

Nykyään inhimillistä ei tarvitse sietää, kun parilla klikkauksella voi löytää seuraavan. Ehkäpä hän on täydellinen.

Niin sai, mutta ei se ennenkään tarkoittanut, että kaikkea piti sietää. Kyllä suhteita lopahti ennenkin ja seuraavana lauantaina taas uudestaan discoon. Vaikka en itse Tinderissä ole koskaan ollutkaan, niin jotenkin ajattelen, että Tinder on nykypäivän disco/yökerho. 

Harva tietää, mitä kropassa lymyää. Nuoruuteni poikaystävä kuoli 24-vuotiana aivoverenvuotoon. Vasta ruumiinavauksessa selvisi, että hänellä oli ollut synnynnäinen verisuonipullistuma aivoissa. Oli vain ajan kysymys, milloin se repeää. En minäkään viiskymppisenä tiennyt, että mulla on samanlainen munuaisvaltimossa. Selvisi vasta sitten, kun se repesi. Selvisin kuitenkin monen onnekkaan sattuman ansiosta hengissä. Mitä tulee erilaisiin kremppoihin, niin niihin suhtautuminen onkin ainoa syy, miksi oli ihan hyvä sairastua nivelreumaan jo hieman yli kolmekymppisenä. Kohta 30 vuotta olen elänyt reuman aiheuttamien kipujen ja kremppojen kanssa ja kun moninivelrikkokin sitten todettiin ja paheni, niin on mennyt mulla samaa "vitutukseen" kuin nivelreumakin. 

Terveydenhuollon tilanne on sitten jo ihan toinen juttu. Jos on onnekas, hoitoa saa, ja jos ei ole, niin ei saa.