pulu

Se vähän riippuu, itse muutin 17-vuotiaana kotoa ja 20-vuotiaana toiselle puolelle Suomea opiskelemaan toista ammattiani. En käy bileissä, en juo alkoholia, viihdyn itseäni 20 vuotta vanhempien kanssa jne. Kasvoissani näkyy jo vähän juonteita ja ryppyjä ja arkivaatteissa merkitsee enemmän mukavuus ja lämpö kuin ulkonäkö. Omalla kohdallani miellän nuoruuden jääneen nyt 22-vuotiaana hiljalleen taakse, toisaalta tuntuu että sitä ei ole koskaan ollutkaan.

Veikkaisin että 78-80 kg.

Muoks. Ai tuossa se vastaus tulikin, arvasin siis oikein! Sinänsä typerä kysymys tosin, sillä kuvassa ei näy puoliakaan vartalostasi, jään vain ihmettelemään että miksi.

Monet edellämainitut olivat pelottavia, mutta mielestäni Disneyn Hercules (lopun Manala-kohtauksen vuoksi, missä Hercules sukeltaa kuolleiden keskelle) ja Notre Damen kellonsoittaja (Helvetin liekit-laulu, joka on kenties hienoin dubattu Disney-laulu koskaan, lisäksi Quasimodon pilkkaaminen ja tomaattien heittäminen hänen päälleen oli ahdistava, kuten myös Pariisin tulipalokohtaus) Hienoja leffoja ovat silti vaikka lapsena pelottikin. Hopeanuoli on äärimmäisen traumaattinen ja ne aiheuttivat sen että näen nykyäänkin melkein kerran viikossa painajaisia karhuista, mutta lastenelokuvaksi en sitä osaa laskea.

ExoPol kirjoitti:

En omasta puolestani pelkää. Kaikki kuolevat joskus ja kerranhan se vain kirpaisee.

Läheisteni puolesta suren, he kun kuitenkin tulevat suremaan. Sekin suru ihan turhaa, koska olen elänyt hyvän elämän ja kun kuolin niin kuolin, kuten jokainen meistä.

Miksiköhän kuolemaa on pakko surra?

Eihän sitä pakko ole surra, mutta kuolema surettaa, koska läheinen on silloin mennyt pois viereltä ikuisiksi ajoiksi eikä kukaan edes tiedä, minne. Minun elämässäni on vain yksi ihminen, jonka kuolema pelottaa, kaikkiin muihin olen ajatuksissani jollain tapaa valmistautunut, mutta äitini, tuo tuki ja turva jonka kanssa olen elänyt kaksistaan 6-vuotiaasta 17-vuotiaaksi, ja jonka sylissä olen itkenyt niin monta itkua ja jonka kanssa olen nauranut kymmenet tuhannet naurut, se on aivan eri asia. Äitini on, niin säälittävältä kuin se joistakin voi kuulostaa, paras ystäväni, ja vaikka tiedän että on luonnollista äidin kuolla ennen lastaan, niin se tuntuu jotenkin käsittämättömän pahalta ylittää. Jo pelkkä ajatus, etten voisikaan soittaa äidille ja kertoa päivän kuulumiset, tai kysyä jotain mieltä askarruttavaa, tai mennä yhdessä laivalle, kaupoille, syömään, ja suunnitella yhteistä reissua, muistella koettelemuksia jotka ylitimme tai vaikka lukea päivän sarjakuvaa, kouraisee mahasta. Hän on niin hyvä, kiltti ja älykäs ihminen, että sellaisen menettäminen satuttaa. Silmäni kostuivat nytkin. Kai se on sitä rakkautta. Hyvässä ja pahassa.

Vierailija kirjoitti:

Missä me oltiin ennen syntymää?

Ap

Siinäpä kysymys, jota monet viisaat ovat miettineet saamatta siihen vastausta, joten en usko sellaiseen löytyvän ratkaisua mammoiltakaan 😉