pulu
Kommentit
Okei, unohtakaa se aiemmin puhumani säälintunne, tyttöhän on vain yksinkertaisesti _tyhmä_.
En nyt tässä äkkiseltään keksinyt mitään epäterveellisempää syötävää kuin sipsit, tai keksinpäs sittenkin, uppopaistettu Mars-patukka.
Kallein paita mitä olen koskaan ostanut on ollut 35 € ja sen maksoin sydän verta vuotaen, mutta työssäkäyvälle se voi tietysti olla eri asia, ehkäpä siis 50 € alkaa olla siinä rajoilla
Varmaan isoin juttu oli se, että tulin uskoon, sitä ei minusta todellakaan uskoisi tällä hetkelläkään, mutta niin pääsi käymään vaikka vannoin kyllä muuta. Olisin ollut tyytyväinen niin ateistina kuin uskovaisenakin. Kauheasti muita asioita ei tule mieleen, ehkä se, että luovuin näyttelijäksi kouluttautumisen haaveesta, tein sen eteen paljon surutyötä ja joskus vieläkin minun täytyy käydä itsekseni se keskustelu että miksi joidenkin unelmien eteen ei kannata uhrata kaikkea elämässään sillä ne voivat viedä sen kaiken ja antaa takaisin prosentin verran, eikä niiden kannata aina edes toteutua. Vannoin vielä 20-vuotiaana että minä pääsen Nätyyn ja näytän kaikille epäilijöille, mutta sitten realismi iski; koulutus ei ole hääppöinen vaikka sieltä tutkinnon saakin, työttömyys on järkyttävissä lukemissa, ja voin tehdä näyttelijänhommia siellä sun täällä ilman tutkintoakin, JOS kerran olen niin hyvä että voisin tehdä niitä sen tutkinnon kanssakin. Sen sijaan kohtalo vei minut toisen, visuaalisuutta, toimintaa, ihmisiä, ilmaisutaitoja ja intohimoa vaativan ammatin äärelle, ja nyt opiskelen ammattikoulussa viittomakielen ohjaajaksi josta saan loistavan ponnahduslaudan kohti toimintaterapeutin ammattikorkeakoulutusta! Teatteri on yhä ensirakkauteni, mutta se oli ikään kuin nuori hulivilipoika joka karkasi maailmalle ja palasi tyhjin taskuin kotiin, toimintaterapia taas mies jonka kanssa mennä naimisiin, rakentaa talo ja mennä yhdessä sinne maailmalle.
Kuinka se on mahdollista?