pulu

Yläkoulun jälkeen pääsin ammattikouluun pääsykokeiden kautta lukemaan koruartesaaniksi ja kiusaaminen loppui kuin seinään. Menestyin luokallani ja sain stipendin, mutta tiesin että tuolla alalla en tulisi pysymään, tarkoitukseni olisi jossain muualla. Sitä kautta kuitenkin löysin nykyisen mieheni, kun hän tilasi minulta korun ja sen luovutushetkessä välillämme löi kipinöitä ja hän pyysi minua treffeille ravintolaan. Ikäeroa meillä oli 13 vuotta, mies oli vuosi sitten eronnut ja työtön taidemaalari, mutta lukuisten vaikeuksien kautta saimme toisemme ja elämämme on nyt tasapainoista. Muutin hänen luokseen asumaan 17-vuotiaana vuotiaana, ja kahden vuoden päästä menimme kihloihin.

Valmistumiseni jälkeen pidin kaksi välivuotta ja etsin itseäni. Halusin näyttelijäksi enemmän kuin mitään muuta, ja hain Teakiin kolmesti. Neljättä kertaa ei tullut, sillä ymmärsin sen, että vaikka jollain ihmeellä saisin näyttelijän koulutuksen, päätyisin luultavasti työttömäksi freelanceriksi kuten lähes kaikki Teakista ja Nätystä valmistuvat. Löysin kutsumukseni ihmisten läheltä, alalta, jossa myös tarvitaan ilmaisutaitoa; viittomakieli. Pääsin 150 hakijan joukosta 20 hengen ryhmään opiskelemaan viittomakielen perustutkintoa, ja tämän jälkeen yritän kaikkeni päästäkseni opiskelemaan toimintaterapeutiksi. Muutin opiskelun perässä Turkuun. Tällä hetkellä panostan koulunkäyntiin, parisuhteeseen ja uusiin ystäviini, joita sain uudelta paikkakunnaltani. Näen äitiäni lähes viikoittain, hän on elämäni tärkein henkilö. Teen yhä koruja sivutyönä ja harrastuksena, pajatilat sain tietynlaisena anteeksipyyntöä kaikesta menneestä tuolta uusveljeltäni, nykyisin siis aikuiselta mieheltä, joka omistaa ison hallin lähellä minua ja jonka kanssa tapasimme pitkän ajan jälkeen samassa rappukäytävässä, missä kumpainenkin asui. Hassu sattuma siis. Hänen kanssaan minulla on nykyisin melko hyvät välit. Suunnittelemme mieheni kanssa häitä ja omaa taloa, lapsia emme halua, mutta lemmikkien suhteen meillä on haaveemme. Kirjoitan romaania, jonka toivon joskus julkaistavan, mutta olen melko itsekriittinen kirjoittaja joten katsotaan nyt saanko tuota koskaan edes kirjoitettua loppuun, kun jatkuvasti löydän korjattavaa. Teatteria harrastan yhä vakavasti, ja kaikki muutenkin tuntuu nyt olevan jotenkin elämässäni niin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sain vuodeksi työpaikan Pariisissa. Asuminen oli ilmaista ja maksoin verot Ranskaan, joten käteen jäi paljon. Minun oli tarkoitus olli siellä töissä 3-4 vuotta, mutta se jäi vuoden pestiksi.

Paluu Suomeen on kauheaa. Tulin jouluna rännän ja lumen keskelle. Kaikkialla harmautta, synkkyyttä ja pääministerinä on STUBB! En ollut seurannut Suomen uutisia yhtään koko Ranskanvuotenani. Rakastin siellä asumista. Olen sivistynyt ihminen, joten elämäni oli konsertteja, oopperaa ja historiallisia nähtävyyksiä koko Eteläisessä Euroopassa. 

Ja Helsinki, tuo kämäinen, ruma, venäläinen kaupunki, jossa tunsin joka ikisen paikan kuopankin asfaltissa. Inhosin sitä.

Mutta selvisin vaan. En vieläkään pidä Helsingistä, mutta kohtalolleen ei kukaan mitään voi.

Voin ulkosuomalaisena tähän samaistua täysin. En osaisi koskaan kuvitella paluutani Suomeen. Uudessa kotimaassani rahat riittää: siivooja käy kerran viikossa (100e/kk), illallinen syödään ravintolassa 1-3 kertaa viikossa ja lentoliput Eurooppaan ovat alle 100e. Viikonloput menee rannalla ja uidessa sekä sukeltaen. Joogaan omalla terassilla aamuauringossa. Koti on 2 makuuhuonetta, iso terassi, meri lähellä, poreammas ulkona ja kaikki mukavuudet. Voin vaan kuvitella sitä Suomeen paluuta jos joskus on pakko. Räntää, kylmää ja helvetin kallista kaikki - ei kiitos. Ja ne ihmiset... kylmät, jurot, epäkohteliaat, katkerat, vihaiset.

Heh, hassua, minä sanoisin helvetin kalliista eteenpäin kaikki samat asiat Pariisista. Minäkään en erityisemmin pidä Helsingistä, mutta Tampere ja Lappi ovat sydäntäni lähellä. Hieman ovat tietysti erilaisia kuin Pariisi, mutta viihdyn molemmissa silti paljon, paljon paremmin.

Anteeksi, innostuin kirjoittamaan pitkästi, mutta tässäpä minun tarinani; synnyin 90-luvun puolessavälissä maailman sydämisimmälle äidille ja narsistipaskiaismiehelle. Niin kutsuttu isäni oli pääpsykiatrina sairaalalla ja äitini musiikinopettaja, jo edesmenneen kaupunginjohtajan kuopus. Isälläni oli mielenvikaisuutta joka näkyi silmittömänä väkivaltana, uhkailuna ja alistamisena seinien sisäpuolella. Minä en tätä onneksi ehtinyt paljoakaan todistaa (lukuun ottamatta karateta harrastaneen isän suomia potkuja äitini raskausvatsaan kohdistettuna odottaessaan minua), sillä isäni ampui itsensä minun ollessani alle 1-vuotias. Se oli helpotus äidille. Työttömänä opettajana hänellä ei ollut paljoa onaisuutta ja asuimmekin hänen ystäviensä ullakoilla joitakin aikoja.

Äitini löysi uuden, todella hellän ja kiltin miehen muutaman vuoden päästä, mutta tämän miehen poika paljastui myös väkivaltaiseksi, ja kun kerran näin äitini verissä päin uusveljeni hakkaamana ja sain osani tästä väkivallasta (tätä ei äitini koskaan saanut tietää, en pienenä uskaltanut kertoa että uusveljeni oli mm. 14-vuotiaana heittänyt tarkoituksellisesti niskaani täysillä tennispallon, jonka seurauksesta menetin tajuntaani ja kaaduin asfaltille ja jäin siihen yksin, olin silloin 6-vuotias), hän päätti luovuttaa pojan suhteen ja muuttaa pois minun kanssani. Muutimme toiselle paikkakunnalle ja aloitimme oman, rauhallisen elämämme kaksistaan.

Sairastuin ykköstyypin diabetekseen kuusivuotiaana, mutta se ei minua haitannut, minusta oli vain siistiä näyttää luokkalaisilleni miten pistetään insuliinia yms.

Sain ensimmäisen lemmikkini, kääpiökanin, 7-vuotiaana ja rakastin sitä suuresti, se eli jopa 10-vuotiaaksi saakka. Otimme kotiimme myös joitakin hylättyjä lintuja läheisestä lemmikkikaupasta, olen siitä lähtien ollut hulluna lintuihin, upeita eläimiä.

Pidin koulunkäynnistä ja erityisesti taideaineista, mutta jouduin koulukiusatuksi (ei fyysistä väkivaltaa varastelua lukuunottamatta, mutta henkistä sitäkin enemmän) ja sitä jatkui ammattikouluun saakka. Masennuin yläkoulussa kiusaamisen myötä ja keskiarvoni oli 6,5. Olin hyvin kiltti oppilas, erittäin tunnollinen, mutta surkea koulumenestys laitettiin keskittymishäiriön piikkiin. Kävin kuntoutuksessa vuoden ajan siihen liittyen, tuloksia ei kuitenkaan tullut juurikaan.

Elämääni toi valtavaa iloa teatteri ja kirjoittaminen, jotka molemmat aloitin 11-vuotiaana, löysin niihin innostuksen sisältäni. Siitä lähtien olen ollut mukana vähintään yhdessä näytelmässä per vuosi. Myös eläimet, paras ja ainoa ystäväni "Liisa" ja rakas äitini olivat tuki ja turvani. Valitettavasti joukkopainostuksen myötä Liisa liittyi tähän kiusaajien joukkoon, mutta myöhemmin pyysi sitä vuolaasti anteeksi emmekä muistele tuota pahalla. Hänelläkään ei ollut helppoa. Minusta yleisesti uskottiin tulevan lähinnä sossun elätti, uskoin siihen itsekin.

Jatkuu...

Sanoisin että no voihan helevetti. T: Ykköstyypin diabeetikko

Phil Collinsin Another Day in the Paradise on se kappale jonka valitsisin soimaan päässäni loppuelämän ajaksi.