pulu
Seuratut keskustelut
Kommentit
Okei. Tarkkailkaa nyt että onko kyseessä kyseinen neiti/herra Pätkäsiipi. Hyvä että et jättänyt asiaa selän taakse.
En minä niitä lääkäreitä pelkää mutta inhottaa se kun joku tunkee sormet tai työvälineet suuhun. Se alue on jotenkin tosi herkkä itselläni.
Jos ihan minkä tahansa saisin valita, niin se olisi Mercedes Benz GL Class, jollain metallikiiltoisella erikoisvärillä. Ja miksikö? No, se on tehokas, tilava, upean näköinen, moderni taidonnäyte suosikkimerkiltäni. Katsokaa nyt miten voi kaunotar olla komea; http://images.dealer.com/ddc/vehicles/2016/Mercedes-Benz/GL-Class/SUV/t… ja tässä vielä sisältä yksi versio: http://st.motortrend.com/uploads/sites/5/2012/04/2013-mercedes-benz-GL-…
Aktiivisuus
Ei tapahtumia.
Ei kannata, 70 vuotta on oikeasti älyttömän vähän ja se tuntuu lapsesta (tai niin se tuntui ainakin minusta) että tuolloin minä kuolen, montako vuotta siihen on, montako vuotta äidin kuolemaan on, ja muutenkin luulen että monilla se kuuluu tuohon ikään (ja valitettavasti myös joillain meillä vanhemmillakin). Minä sairastuin kuolemanpelon myötä paniikkihäiriöön ja keskivaikeaan masennukseen, se (eli kuolemanpelko) ei ole leikin asia vaikka täysin luonnollista onkin, se menee yllättävän helposti tietyn rajan yli ja se on sitten menoa.
Juttele asiasta niin rennosti kuin pystyt, yhtään vähättelemättä ja ikään kuin piilottamatta kuolemaa aiheena muiden alle. Se on elämän yksi isommista asioista, sen (mahdollinen) päättyminen, ja tuon iskostuminen päähän oli minulle hirvittävän rankka asia.
Minua hetkellisesti aina helpotti asiasta puhuminen, lukeminen ja äidin rakastava kosketus, silittely ja yhdessäolo, pitemmällä tähtäimellä myös lääkehoito (mutta senhän oli tarkoitus hoitaa paniikkihäiriötä) sekä myöhemmin uskoontulo, mistä en puhu sen enempää koska eihän sellaista ratkaisuksi tietenkään pysty ehdottamaan tai "suosittelemaan".
Mutta se kesti kaikkiaan 4 todella, todella pitkää vuotta. Nykyään se on minulle luonnollinen asia, jota mietin paljon mutta jota en enää pelkää, aikamoisen matkan se kesti että sain asian käsiteltyä, ollakseen aina
jollain tapaa kuitenkin joka päivä läsnä elämässämme.