portland

Täällä tänään kp1, yk11 lähtee käyntiin.

Päätettiin miehen kanssa, et nyt vedetään loppukiri, harrastetaan seksiä urakkameiningillä ovulaation aikana ja tehdään kaikkemme nämä kaksi vikaa kiertoa ennen vuodenvaihdetta ja lähetettä lapsettomuuspuolelle.

Ollaanhan me joka kierto talletettu oikeaan aikaan, mutta ei mitään "joka toinen päivä koko viikon"-tyylillä.

Saa nähdä miltä tuntuu, normaalisti kun meillä seksiä noin kerran viikossa. Läheisyyttä kyllä paljon joka päivä, mut et jaksaisi jatkuvasti jyystää? Nääh.

Mutta nyt siis vedetään täysillä. Syteen tai saveen ✌.

Marsu1987 kirjoitti:

Portland, mäkin olen ymmärtänyt, että kun 35v on täynnä niin puolen vuoden yrityksen jälkeen pitäisi päästä julkiselle tutkimuksiin 🤔

Täytyy ehkä ottaa yhteyttä täkäläiseen terveydenhoitoon ja kysellä. Yksityinen gyne, joka siis erikoistunut lapsettomuuteen ja luulisi siis olevan kartalla, puhui vain siitä, että vuoden yrityksen jälkeen niin voi saada lähetteen julkiselle, myös heidän kautta. Ja että koska meillä tulee pian vuosi täyteen niin voidaan myös odotuttaa muita tutkimuksia, jotta ne voisi sitten tehdä julkisella (jonne kylläkin kestää 2-3kk saada se aika lähetteen jälkeen). Voikohan tässä olla jotain eroavaisuuksia sairaanhoitopiirien välillä... Hm.

Unelma34 kirjoitti:

Hei kaikille :)

Löysin tämän keskustelun tänään ja itselläkin olisi toiveena vauva. Luin ensimmäisiä viestejä ja usein taustaa avattu. Yritän oman tarinani tiivistää elikkäs kärsinyt mielenterveysongelmista pitkään (en itseäni hulluksi kyllä lue) oli vain vaikeaa aikaa elämässä. Kyseisenä ajanjaksona 4 aborttia joista kaksi viimeisintä keskeytetty rv 12 jälkeen tietyistä syistä. Kaavinnasta muodostui kiinnikkeitä kohtuun mitkä nyt avattu.

Vuosia on elämä ollut mallillaan ja onnellisesti naimisissa. Nyt yritetty lasta kolme kuukautta ja kuulemma klinikalle voi hakeutua vasta 6 kuukauden jälkeen, koska minulla ikää 34.

Ajattelin käydä ostamassa ovulaatiotestejä nähdäkseni onko minulla edes sellaista. Pitääkö niitä ostaa joka päivälle eli 30 testiä? Alatteko testailla heti kuukautisten loppumisen jälkeen?

Kiitos avusta.

Tervetuloa Unelma34!

Ovulaatiotestien määrä riippuu siitä, minkälainen kierto sinulla on, eli onko se säännöllinen vai epäsäännöllinen. Itsellä on suht säännöllinen, kp 27-32, ja testejä on yhdessä kierrossa mennyt yleensä max 4-5 kpl. Mutta tiedän siis suurinpiirtein ovulaation ajankohdan ja osaan aloittaa testaamisen pari-kolme päivää ennen aikaisinta oletettua aikaa. Epäsäännöllisessä kierrossa ovulaation ajankohtaa on vaikeampi ennustaa, joten silloin pidempi tikuttelu on hyvä.

Eli, mikäli sinulla on suht säännöllinen kierto niin voit ajatella, että ovuloit noin vajaa pari viikkoa kuukautisten aloituspäivästä taaksepäin. Lisäksi kannattaa kuulostella oireita, moni tunnistaa ovulaation niiden perusteella. Ja aloitat tikuttamisen jokusen päivän ennen sitä.

Missä sinulle on muuten sanottu, että voit hakeutua hoitoihin jo 6kk:n kuluttua? Ihan mielenkiinnosta kysyn, koska minulle on vaan toistettu sitä perus aikaa, eli kun vuosi yritystä tulee täyteen (täytän siis itse vielä tänä vuonna 36, yritystä takana vuodenvaihteesta).

Raskausyllätys kirjoitti:

Ei ihan ymmärretty mitä ajoin takaa. No kuitenkin, ihmisten kommentit jokainen tulkitsee omalla tavallaan. Mielipiteitä on myös monia.

Lapsettomuus on verrastettavissa mihin tahansa muuhun elämän suureen vastoinkäymiseen on se sitten vaikka pitkäaikaissairaus tai muu. Ilot ja surut kuuluu myös elämään en ole sitä kieltänyt. Suru ja paha olo on myös hyvä käsitellä eikä patoa. Niistä olisi myös hyvä päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Esimerkki pitkäaikaistyötön 3 vuotta. Hän ei yrittämisestä huolimatta saa töitä. Hän kun kirjoittaisi palstalla että " en halua kuulla muiden työn saannista, eikä ystävieni uudet työpaikat voisi vähempää kiinnostaa. Jos joku kommentoi työnhakuani niin samantien lataan täyslaidallisen shaibaa niskaan." Jotain vastaavaa en ole ikinä kuullut kenenkään sanovan missään ja varmasti saisi osakseen palautetta moisista kommenteista.

Minusta kyseinen ajattelutapa on todella itsekäs ja se on minun mielipiteeni. Et pysty iloita ystäviesi asioista tai onnistumisista kertoo paljon sinusta ihmisenä. Ja että olet päässyt tähän tilaan on usein vihaa ja katkeruutta ollut sisälläsi pitkään, ei mikään hetken suru tai paha olo mikä olisi normaalia.

Tämä palsta ei ole sama kuin livenä keskusteleminen. On aivan eri asia kuvailla täällä omia tunteitaan kuin että toteuttaa niitä tai kokea niitä livenä. Lisäksi on mahdollista kokea sekä iloa, että pettymystä samaan aikaan samasta asiasta.

Tämä paikka on tärkeä siinä, että täällä voi tuoda esiin asioita, joita ei välttämättä kehtaa/voi/halua tuoda esiin kasvokkain kenenkään kanssa. Näihin kuuluu mm. se, että kokee myös sitä parjattua pettymystä kun esim. läheisellä on hyviä uutisia. Väitän, että hyvin harva ihminen on niin puhtoinen, että hän aina olisi vilpittömästi ja vain ja ainoastaan onnellinen toisen puolesta. On täysin luonnollista, että mikäli toinen kokee onnea sellaisella saralla missä itse sitä tavoittelee, on se sitten lapsi, työ tai parisuhde, niin se todellakin herättää kaikenlaisia tunteita.

Ja se, että saa sanoa sen ääneen tällaisella foorumilla on todella parantavaa ja juurikin rauhoittaa sitä mieltä.

Lisäksi, olen melko varma, että mikäli olisi olemassa tällainen samanlainen foorumi työttömille, ja varsinkin mikäli työttömyyden korjaaminen olisi osittain pois ihmisen omista käsistä, niin siellä olisi tismalleen samanlaisia kommentteja.

Ja vielä, pari kaveria on saanut iloisia uutisia kuluneen vuoden aikana, molemmat ovat tienneet omasta tilanteestani, molemmat kertoivat omasta uutisesta hyvin hellävaraisesti ja lähes anteeksipyytäen. Koska heille oli päivänselvää, että olisi täysin normaalia mikäli reaktioni olisi muuta kuin vilpitön ilo. Ei heidän olisi tarvinnut, mutta heille se oli täysin luonnollista empatian kautta katsoen.

Haavelija91 kirjoitti:

martta1 kirjoitti:

Kiitos Tähtityttö ymmärryksestä ja kaikkea hyvää teille <3 

Kenellekään en mitään pahaa toivo, mutta kyllähän se on välillä niin vaikeaa olla vilpittömästi onnellinen toisten plussista. Varsinkin, kun näitä raskausuutisia ja vauvauutisia on nyt meidän lähipiirissä. Yksi toisella kierrolla raskautunut mulle totesi, että ehkä te ette ole yrittäneet tarpeeksi....... Musta tuntuu, ettei ihmiset oikeen osaa suhtautua tähän. Toinen sanoi, että "älä stressaa". Sanoin, että en mä stressannut aikaisemmin, mutta kyllä mä nyt vähän stressaan, kun on diagnoosiepäilyt, epäsäännöllinen kierto ja pitkään jatkunut tulokseton yritys.... 

Tää on just se minkä takia me ei olla lähes kenellekkään kerrottu.

Aina jos lapsihaaveista ihmiset kyselee niin vastaillaan että keskitytään nyt hetki vielä töihin ja kouluun ja samaa aikaa sitä miettii että voi voi, nuo ei tiedä mitään meidän 1v3kk yrityksistä - eikä tarvitsekkaan tietää.

Mä en jaksa kuunnella muiden onnistumisia ja mun tilanteen voivottelua tai sääliä. Ja kun on niitä onnekkaita ihmisiä jolla tärppää nopeasti niin he eivät voi kuvitellaan sitä kun lasta yrittämällä joutuu yrittämään. Musta on tullut ehkä aika katkera, eikä mua pätkääkään kiinnosta kavereiden raskaudet ja vauvajutut. Ne ei tiedä kuinka mun pinnan alla kuohuu, enkä siis haluiskaan et tietää.

Oon niin herkillä myös tän asian kanssa että jos joku mulle poikkisanan tästä aiheesta sanois niin sais multa kyllä täyslaidallisen shaibaa niskaan. Siks oon kokenut että parempi olla ihan hissukseen ni ei tarvitse tästä asiasta niin ei tarvitse kenenkään voivotteluja ja neuvoja ja kommentteja kuunnella...

Itse olen taas huomannut, että tekisi mieli kertoa ihan kaikille tästä, töissäkin. On niin isosta asiasta kyse, että koen tarvetta purkaa "sitä suuruutta". Tosin kokeilin tätä parin työkaverin kanssa, eikä se sit tuntunutkaan niin kivalta... Oli vain empaattisia kommentteja, mutta koin itseni jotenkin henkisesti alastomaksi sen jälkeen jostain syystä. Yksi työkaveri tosin paljasti samalla, että heillä kesti reilu vuoden raskautua, että hän ymmärtää täysin. Lisäksi tässä on taustalla myös se, että yksi kaveri kamppaili lapsettomuuden kanssa yli 10v ja hän on puhunut paljon siitä, kuinka lapsettomuuden stigma on äärimmäisen haitallinen ja että on väärin, ettei siitä puhuta enemmän. Hän aloittikin julkisen puhumisen asiasta ja teki siitä tietyllä tavalla normaalia omassa lähipiirissä. Minulla on myös toinenkin kaveri, jonka molemmat raskaudet ovat kevyeiden lapsettomuushoitojen tulosta, että itselle nämä asiat ovat jotenkin olleet kovin tuttuja, ehkä se avittaa tätä omaa puhumisenhalua.

Mutta samalla niin tämä ei ole vain minun asiani, vaan myös mieheni, joten koen, etten "voi" puhua niin avoimesti kuin ehkä haluaisin.

Enkä siis tarkoita, että tässä olisi mitään oikeaa tai väärää tapaa, vaan olen itsekin pohtinut tätä, miten paljon voi ja saa sanoa ja kenelle. Tämä pitkän lapsettomuuspolun kävellyt kaveri nieli ensin monta vuotta kaikenlaiset kommentit lapsenteosta, mutta päätti sitten, ettei hänen tarvitse kuunnella kaikkea, ja aloitti sanomalla takaisin rehellisesti ja suoraan. Tyyliin jos joku vitsaili, että eikö olisi jo aika ryhtyä lapsentekopuuhiin niin sen sijaan, että hän hymistellen vaan naurahti niin hän sanoi, että "joo, sitä tässä on jo harrastettu aika monta vuotta". Siihen jäi vitsailut ja naljailut.

Muistan myös kuinka eräs kaveri, kun hänelle alkuvuodesta kerroin, että ehkäisy on jätetty nyt pois, niin oli aivan innoissaan puolestani ja harmitteli sitä, että vaikka onkin onnellinen siitä, että hänen lapset ovat saaneet alkunsa ennen kuin on edes kunnolla yritetty, eli tärpännyt heti, niin hän olisi halunnut elää sitä jännitystä mitä yrittäminen voi olla, sitä tikuttelua ja oireiden seuraamista jne. Silloin ymmärsin häntä hyvin, tokaa kiertoa kun itse elelin ja kaikki oli tosiaan jännittävää positiivisella tavalla. Ei vaan oikein jännitä enää, *ironista naurua*.

 

Mietin myös sitä, että on luultavasti täysin eri asia elää lapsettomuutta kun yritystä on takana tyyliin "vasta" joku vuoden, versus jos on yrittänyt jo useamman vuoden ja siitä asiasta on ikään kuin tullut osa omaa arkea ja omaa identiteettiä. Jos yritystä on ollut suht lyhyt aika niin on kuitenkin kyse asiasta, jonka ei haluaisi kuuluvan itselleen eikä sitä asiaa suostu ottamaan osaksi itseään. Niin tottakai siitä on silloin vaikea myös puhua. Koska puhuminen siitä on jollain tapaa sama kuin sen asian hyväksyminen? Ehkä.

Kunhan pohdin tylsänä lauantaina.

Sivuasiana niin totesin äsken, että seuraava ovulaatioajankohta osuu luultavasti isänpäivän tienoille. Täytyy satsata nyt kunnolla siihen sitten, olisihan aika hienoa saada jälkeläinen aikaiseksi juuri tuon päivän tienoilla, heh.