Nina78

83, ihan samaa mieltä sun kanssa!!! Ja just tollasta pojan käytös. Ja toi asenne juuri...tietää voittaneensa. Mikä tää "isä ja ainut poika" kuvio oikein on? Alkaako isä lelliä ainoota rakkauden hedelmäänsä, ja jos lapsia on vain yksi ja se ainokainen sattuu vielä oleen poikalapsi, niin sitten vielä enemmän?

Mulla itselläni on kaksi lasta, ja kumpainenkaan ei todellakaan käyttäydy tuolla tavalla. Mä en siis voi käsittää tuollaista ylimielistä, rehvakasta, röyhkeää käytöstä yhtään. Kun ei oo tarvinnut omien lasten kanssa tuollaista yhtään katsella, niin se vaan tuntuu erittäin vieraalta. Ja kasvatuksesta tuo on kyllä ihan kiinni. Mä reagoisin HETI tuollaiseen käytökseen lasteni kanssa. Pienestäkin jutusta kyllä huomautan, jos tarvetta on. Tän pikkuviikarin kanssa oon  minä "paha äitipuoli" itse asiassa ollut löysempi kuin omien lasteni kanssa, isänsä takia. :(

> En IKINÄ suosittele miestä, jolla entuudestaan lapsi kenellekään, varsinkaan lapsettomalle naiselle, JOS on valinnanvaraa.

TÄYSIN samaa mieltä oon sun kanssa. Oon jokaiselle lapsettomalle naiskaverille tän vinkin antanut.  Se ei ole pelkästään se lapsi, vaan siinä tulee mukana se lapsen äiti väistämättä, kuin myös suku jne...ja jos miehellä on lapsi niin sun asema ei ole millään tavalla helppo miehen lähisukuakin ajatellen (riippuu tietysti). Mutta tietty jos joku kaipaa haastetta elämään niin on eri asia.

Itse en lapsettomana olisi edes kuvitellut aloittavani suhdetta miehen kanssa jolla on lapsia.

Lapsettomia miehiä on tässä maailmassa kyllä aivan riittävästi.

Jos on itse eronnut ja on lapsia, tilanne on eri.  Sitä täytyy "vaatia", että toinen hyväksyy ne omat rakkauden hedelmät ja itse täytyy samalla tavoin ne myös hyväksyä.

Ap

71, totta on, että uusperhe on oma valinta. Kuitenkin se useissa tapauksissa on aivan hyvä valinta! Ydinperheissä on myös toimimattomuutta ym. vaikka erottu ei oltaisikaan. Niin monissa ydinperheissä on kulissit, totuus perheen sisällä on jotain aivan muuta...

Uusperheissä on kyllä se haaste, että kun tosiaan toisen lapset eivät ole omia - täytyisi antaa toiselle valta kasvattaa omaa biologista lasta, ja jokaiselta tämä ei juuri tunnu onnistuvan! Pitäisi ymmärtää ja hyväksyä, ettei vanhemmuus tokikaan ole vain biologista  - kyllähän lapsia adoptoidaankin. Loppujen lopuksi ihmisiä me ollaan kaikki ja kaikki enemmän tai vähemmän sukuakin toisillemme. Sellainen verisukulaisuuden liiallinen korostaminen on just se, missä mennään mönkään, monessa kohtaa. Uusperheissä varsinkin. Vaikka totuus on, että elämässä yleensäkin monelle ihmiselle lähimpiä ja tärkeimpiä ovat aivan ne muut kuin ne, joiden kanssa jakaa samoja geenejä enemmän.

Eräs ystäväni on sanonut, että häntä ahdisti kun hänen äidillään ei koskaan eron jälkeen ollut uutta miestä. Äiti korostetusti ilmoitti lapsillekin kuinka nyt omistaa elämänsä täysin heille. Tämä ystävä koki, että äidillä oli heitä kohtaan valtavasti odotuksia, minkä koki ahdistavaksi. Hän olisi toivonut, että äiti olisi löytänyt uuden miesystävän. (Niin, tämän ystävän isä oli alkoholisti ja siksi vanhempansa erosivat.)

Ja toisaalta, ihmisellä on luontainen tarve rakkauteen, me etsimme sitä. Ihan samoin kuin ydinperheessä halutaan (toivottavasti) olla yhdessä kotona, tämä tarve ja halu ei katoa mihinkään ihmisen erottua. Sitä toivoo, että löytäisi ihmisen, jonka kanssa olisi sellainen yhteys, että nämä tarpeet voisivat täyttyä.

Ei elämää voi elää vain lasten kautta. Aikuisten hyvinvointi on ensiarvoisen tärkeää, ja aikuinen ihminen luonnollisesti kaipaa toisen aikuisen ihmisen rakkautta. Rakkaus aikuisen ja lastensa välillä on kuitenkin eri asia. Jos rakkaus puuttuu ihmisen elämästä, heijastuu se myös lapsiin. Siksi minusta on pelkästään hyvä asia, että eronneet rakastuvat uudestaan ja löytävät ihmisen, jonka kanssa on hyvä elää.

Itse tiedän eron kokeneena (ja tosiaan kukaan ei olisi klassisesti uskonut, että minä ja mieheni eroamme, minä itse mukaanluettuna, joten tästä opin, etten milloinkaan enää oleta mitään. En pidä mitään 100% varmana. Koskaan ei tiedä, mitä voi tapahtua.), että tukea kaipaisi tloiselta aikuiselta ihmiseltä ihan vain siihen arkiseen elämään. Olisi ihanaa, kun siinä olisi ihminen, joka välittää aidosti,on mukana arjessa, tuetaan toinen toistaan, kasvatetaan lapsia yhdessä. Ei pidetä lukua siitä kuka nyt on kenenkäkin biologinen lapsi, vaan on yhteiset pelisäännöt ja kaikki ovat yhtä rakkaita.

Ap

> Anna kun arvaan: miehelle tuli ero, koska ei osallistunut lapsenkasvatukseen eikä perhe-elämään muutenkaan, ja siitä tuli jatkuvasti riitaa.

No ei itse asiassa! Mies oli lasta hoitamassa kotona aika pitkäänkin ja todella hyvin tekee kotitöitä yms.

> Kenen luona lapsi on kirjoilla? Sen vanhemman tulisi pikaisesti hankkia pojalle ammattiapua. Poikahan on täysin hukassa. Terapiaan liittyy aina myös vanhempien ohjaustunnit, joissa terapeutti yrittää ohjata terveempiin kasvatusmalleihin.

Isän luona, ja tämä olisi muuten tosi hyvä juttu, mutta eivät vanhemmat tule hänelle hakemaan ammattiapua, jollei esim. joku vaikka koululta sitä ehdota. Sitten ehkä.

> Kumma tosiaan, että suurin osa pitkästä aloitusviestistä kohdistuu pienen pojan haukkumiseen, ja vain muutamalla lauseella viitataan itse isään, jonka syytä on että pojasta on tullut tällainen.

En ole varsinaisesti tarkoittanut  todellakaan haukkua lasta, vaan kuvailla tilannetta. Lisäksi lapsella on myös äiti, jonka luona lapsi asuu melkein yhtä paljon.

> Aiempi elämä on mennyt miten meni, nyt on eri tilanne ja pitää elää sen mukaan, kaikkien.

Juuri näin! Ja menneessä on turha märehtiä vaan elää nyt sen mukaan mikä tilanne nyt on. Yrittää tehdä tästä tilanteesta hyvä.

 

> Sano miehelle että poika ei ole enää tervetullut jos ei ala käyttäytyyn.

Joo, alan ottamaan kyllä nyt tiukemman linjan. On vaan muuten ihan oikeasti ikävää kun tuntuu, että koko vierailua vaivaa negatiivisuus, kun pojalle on alituiseen sanottava jostain, mutta sille nyt vaan ei mitään tietysti voi!

Ap

31, muutenkin sun tarina kuulostaa NIIN tutulta. Tässäkin kohtaa lapsen äidillä on aikamoisia vähintäänkin tunne-elämän jollei elämänhallinnan ongelmia. Mies on lähihuoltaja. Äiti hokee lapselleen asioita kuten ”elämä on ihan paskaa” (lapsi oli puhunut tästä jollekin).

> Mies ei jaksanut kasvattaa ja minäkään en olisi saanut sitä tehdä.

Juuri näin meilläkin. Mies usein puhuu siitä, miten raskasta lapsen kasvattaminen on. Kai se on kun ei laita lapselle minkäänlaisia rajoja…Joskus kun puhuttiin yhteisestä lapsesta mies kertoi olevansa uupunut jo tästä yhdestä.

> Kun sitten erosimme, niin mies vielä levitti ystävälleni juttuja siitä miten huonosti hänen poikaansa kohtelin.

Niinpä! Mullekin tulee aina sellainen ”huono äitipuoli” –fiilis, kun lasta syystä ojennan.

Tsemppiä sulle, 31!

> Tässä jutussa on muuten mielenkiintoisia piirteitä, olen itsekin ollut yhdessä miehen kanssa jolla oli yksi poika, muuten nyt saman ikäinen kun sun miehen poika. Myös tämä poika nukkui isänsä vieressä!

Se oli hänen oikeutensa enemmän kuin minun.

Just! Että en sitten ole ainoa. Kyllähän se joskus mietityttää, kun aamulla herää sieltä toisesta sängystä ja poika nukkuu miehen kainalossa mun sängyssäni :D. Että mikä tää juttu oikein on ja mitä ihmettä mä siedän?! Ja todellakin, tämä on pojan oikeus, ja siihen ei sorkita! Aikaisemmin poika vielä halusi nukkua meidän välissä, johon minä en suostunut, paitsi kiltteyttäni ehkä alussa muutaman kerran. Sitten päätin, että en nuku pojan vieressä ainakaan.  Mies sittemmin on kyllä saanut sentään pojan nukkumaan seinän vieressä…vaikkakin poika vinkuu edelleen, että mä haluan nukkua teidän keskellä (on todella mustasukkainen isästään  muutenkin. Mikä on jotenkin huvittavaa, sillä hän se isänsä vieressä enemmän kyhnyttää kuin minä).

> Mutten usko että sama tapaus, tämä poika oli puoliksi venäläinen ja oikea "prinsessa", ei varsinaisesti 'kingi'.

Ok, no itse asiassa kuulostaa hurjan tutulta...! Milloin sä olet tällaisen miehen kanssa ollut? Ettei vaan oo sama mies :D! Se nyt tästä vielä puuttuisi… Ja missä oot tän miehen kanssa ollut?

Joku kysyi lasteni ikää ja minun ikääni; minun lapseni ovat yli 10-vuotiaita ja itse olen pitkälti yli kolmekymppinen.

> Vanhemmat eivät aseta rajoja, koska "siitä tulee vain riitaa".

Juu, tätä mieskin sanoo. Suostuu kaikkiin exänkin kommervenkkeihin, kun ei kestä riitoja eksän kanssa…

(jatkuu seur. viestissä)

Kyllähän tässä ero väistämättä tulee mieleen välillä kun mietin, että miks ihmeessä mun täytyy jaksaa tällaista. Nyt tosiaan on tilanne se, että tulemme näkemään käytännössä toisiamme ihan pääosin silloin kun kummallakaan ei ole lapsia. Mielestäni se on meidän suhteessamme juuri nyt paras vaihtoehto. Olisi mielestäni muuten kiva asua yhdessä ja rakentaa yhteistä tulevaisuutta, mutta siitä ei tule mitään tällä hetkellä. Olen usein surullinen siitä, että en voi elää rakastamani miehen kanssa (ja toivon, ettei tähän tartuta taas sillä kortilla ”mutta lapset ovat tärkeimpiä” sillä kyllä se niinkin on, että kaikki ihmiset rakkautta ja läheisyyttä tarvitsevat ja kaipaavat, olivat sitten vanhoja tai nuoria, siihen on oikeus. Tämänkin pojan kyseessä ollessa nähdäkseni on hieman menty metsään juuri siinä, että hänen ei tarvitse sopeutua yhtään mihinkään mihin ei halua. Mielenkiinnolla kyllä odotan  millainen nuorimies pojasta kasvaa tätä menoa…Tätä juuri mietinkin, että onko tällainen suhde se mitä haluan, tyydynkö tällaiseen? Mutta se onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että kaipaisin enemmän arvostusta, sitä, että minunkin ääntäni kuunnellaan, että minunkin mielipiteilläni on merkitystä.

> Ei tarvita montaa riviä vastaamiseen. Jumalauta, ruokapöydässä ei kukaan millään verukkeella yöki eikä puhu oksentamisesta.

 Minua TODELLA ottaa päähän kun en saanut suutani auki tässä kohtaa kun mieskään ei mitään sanonut.

> Toi koiran kaulan katkaisemis -juttu on oikeasti jo tosi paha. Se tarkoittaa, että lapsi on niin pitkällä tuossa huomionhakuisuudessaan, että voi ihan oikeasti esim. vahingoittaa koiraa. Ei siis sen takia, että tosissaan haluaisi koiralle pahaa, vaan sen takia, että haluaa sanoa ja tehdä järkyttäviä asioita nähdäkseen kuinka pitkälle voi mennä.

Mun mielestä tämä on myös paha juttu. Tänään juttelin miehen kanssa vielä puhelimessa ja mainitsin tuosta ruokapöytäkeskustelusta, yleensä valehtelusta ja siitä että kasvatus on menossa aivan väärään suuntaan jos kaikkea annetaan sanoa ja tehdä ja mihinkään ei mies puutu. Tässä on vain sellainenkin tilanne, että jos sanon tiukasti asiasta, mies häipyy paikalta, eikä mun sanomisista ole oikeastaan kun haittaa, kun pojalle tulee siitä sellainen viesti, ettei mua tarvi kuunnella. Nyt kun kirjoitan tätä, tämä alkaa kyllä tuntumaan niin hullulta, että täytyy varmaan itse sanoutua irti kohta koko jutusta.

> Toisaalta, jos et nyt näe lasta ja miehen kanssa sujuu, niin jospa jatkossakin asutte erillänne?

Tätä olen juuri miettinyt. Siis kyllä mä oikeasti tykkään miehestä. Suuri syy tähän kaikkeen on varmaankin ero ja toisaalta myös huono omatunto mitä lapseen tulee. Lapsen äiti on todella hankala, ei esimerkiksi tule sovittuihin tapaamisiin lastenvalvojalle. Uskon, että miehellä on rankkaa. Toisaalta nyt kun ei ole minua lapsen elämässä sitten käytännössä enää, kun ei juuri häntä näekään, kuka ihme häntä kasvattaa? Joku sanoisi varmaan, ettei se ole mun ongelma – vaikka hieman kyllä mietityttää…Joskus mietin jopa, että pitäiskö soittaa opettajalle tms. asiasta, mitä poika on puhunut ja miten käyttäytyy, mutta auttaisiko se mitään? Eihän tässä maailmassa saa muiden asioihin puuttua…

(jatkuu seur. viestissä)