NeitiTalonmies

Ilmaismainoslehtien jakelijana seiskaluokkalaisena on vetänyt pohjat. 

Kaksi jakopäivää viikossa, palkka mainosten määrän, jakelualueen vaativuuden ja talouksien määrän mukaan (eli toisin sanoen provikka). Mainokset tulevat kotiin, olen innostunut, kunnes ensimmäisen viikon jälkeen mietin, että ei helvetti mihin olen ryhtynyt. 

Ensimmäisestä oikeasta palkastani haaveillessani sitkeästi lajittelen sormet kuivina mainoksia. Ei mulla jäänyt vapaa-aikaa laisinkaan koulun jälkeen, koska ne jumalattomat määrät mainoksia piti lajitella, niputtaa ja sitten käydä jakamassa. Tein kuusipäiväistä viikkoa. Minun jakoalue oli onneksi pääosin se minun oma asuinalue, mutta siellä täällä oli pistopaikkoja, joihin kulkeminen olisi tarvinnut auton, ilman että oma turvallisuus kärsii. Äitini alkoi kuskata minua, koska en saanut reppua pyörään tms., niin kannoin aluksi lehdet muovipusseissa. Eihän niihin mahtunut kuin vähän kerrallaan.

Se surullisen kuuluisa ensimmäinen palkka tuli. 36e! Soitin, että miten tämä voi olla näin ja otan lopputilin. Sano, että nyt tulevien pyhien tullessa mainosmäärä on eri, ja palkkakin jo reilusti parempi. No minä sitten vielä lupaudun ja olihan se palkka parempi kuin ensimmäinen. Huimat 54e. Sitten otin lopputilin, mutta kk irtisanomisaika, joten vielä jouduin tekemään yhden kuun ja olin aivan kyrsiintynyt. Viimeiset kaksi viikkoa heitin mainoksia vain suoraan paperikeräykseen ja vanhemmille sytykepaperiksi. Tiputin postiluukuista mainosnippuja sinne tänne ohimennen. Kiinni en jäänyt, mutta jos kuuspäiväinen työviikko tuo ansioita vain 30-50e verran kuussa, niin en kyllä ole katunutkaan että pistin loppuajan ihan ranttaliksi.

Kolme viikkoa työttömyyttä takana. Joka syksyinen ongelma, kun päkerrän pääasiassa kausityön parissa. Olen aika tylsistynyt jo nyt, mutta elettävä säästeliäästi ja vältettävä kaikki ylimääräinen. Seuraavasta "tilistä" ei ole vielä tietoa.

Tänään lähden (taas) työkkäriin selvittämään "uraa" ja siitä kahteen paikkaan haastatteluun. Toiseen en haluaisi päästä, täysin työntekijöiden määrään nähden ylimitoitettua ja kaiken huipuksi vielä aivan alipalkattua työtä olemattomilla tunneilla, enemmän haittaa kuin hyötyä. Tuskin tulijoita kamalasti, ja vaikka en työtä vieroksu, en tiedä mitä teen. En todellakaan halua tuohon työhön, jossa on epämääräiset viikkotunnit ja palkanmaksuistakin & ylitöistä olen kuullut vain pahaa. Toiseen haluaisin kyllä päästä, lähimpänä omaa alaa, tuskin, mutta haastatteluun pääsy on aina puoli voittoa.

Haastatteluista kahville pitkäaikaisen ystävän kanssa purkamaan haastatteluja (kahviraha löytyy aina lompakon pohjalta), siitä kaupan kautta kotiin, takkaan tulet, ruoanlaittoa, koirien ulkoilutus, ehkä pieni pintapuolinen siivouskin. Odotan miehen tuloa töistä, syödään, pilkotaan puita ja ladotaan ne puuvarastoon. Illalla saunan jälkeen villasukat jalkaan, elokuvan kasomista.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan omaa miestä lainaten: sellainen henkilö, johon tutustuessa tuntuu, kuin olisi tuntenut koko ikänsä. Sellainen, jonka kanssa on hyvä olla niin henkisesti kuin fyysisestikin ja jonka kanssa suhde kehittyy joka päivä vuosienkin päästä.

Kun katsoo kommenttien kirjoitusaikoja ja kirjoitustyyliä, tämä on ehkä hämmentävin ketju koko vauvojen historiassa.