MomFor3

Johtuuko rajaton käytös alkoholisti/mt-vanhemmista tai muuten turvattomasta lapsuudesta? Voiko rajattomalle antaa anteeksi?

Olen joutunut nyt vuosien terapian ja itsetutkiskelun jälkeen silmätysten sen kanssa, mikä olen ja se on ollut todella vaikeaa.. En ole oikein koskaan saanut pitkäaikaisia ystävyyssuhteita ja parhaiten olen "tullut toimeen" ihmisten kanssa, joita vastaan olen paljon vahvempi... Hiljaisia mukautuvia kuuntelijoita tai muuten vain sellaisia joilla on ollut sietokykyä.. moni antanut radiohiljaisuutta vuosiksikin..

Olen aina ajatellut että tarkkanäköisyyteni ja loppujen lopuksi kateus on ollut syy sille miksi minä en ole kelvannut. Se on ollut suojamuuri, ja myös oikeutus käytökselleni... Nyt, mitä selvemmin alan nähdä, sitä pahemmalta minusta tuntuu, melkein oksettaa tajuta että ihmiset eivät ole olleet minulle kateellisia (onhan muillakin menestyneillä ja paljon hankkineilla ihmisillä ystäviä) vaan olen päsmäröinyt heidät karkuun. On minulla myös huonoa itsetuntoa, selkeästi, tarinoin itselleni syitä miksi minä olen hyvä ja ylivertainen, ja muissa on se vika.. Olen jopa miettinyt kärsinkö ns. narsistien maagisesta ajattelusta, tai jostain dissosiaatiosta jolla selitän itselleni mieluisan tarinan, ettei se satuta minua?

Taustalla on turvaton lapsuus, jossa minua myös mollattiin ja haukuttiin, ja kehitin kovaa kateutta ja kilpailuviettiä, joiden turvin olen pärjännyt todella hyvin. Olen aina puuttunut muiden asioihin (tämä ollut kipeintä tajuta) ja oikeuttanut omaa toimintaani sillä, että kuka nyt ei haluaisi apua ongelmiinsa? Jos ei ole halunnut niin sitten olen ajatellut että he ovat henkisesti kehittymättömämpiä jne. Tämä johtuu alkoholistiperheessä ennakoinnista: aloin hoitaa kaikkea ja kaikkia, ilmeisesti oma persoona ja itseys ei pääse silloin kehittymään normaalisti, vaan aikuisenakin "tunnen" että jonkun muun ongelma on jotenkin minun asiani ja tunnen myös että olen se "päällikkö" asiaa hoitamaan, kuten lapsena. Olin joskus jopa ylpeä tästä etevyydestä ja olen saanut siitä paljon kehuja aina. Mutta jossain 20-30v välillä siitä tuli karkoittava tekijä...

Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!

Onko täällä ketään, joka on kärsinyt, kärsii, samanlaisista ajatuksista, asioista ja ongelmista? Mitä te olette tehneet jotta olette saaneet apua? Miten säätelette käytöstänne ja tunnistatte missä ongelmat ovat? Tuntuu että olen tällä hetkellä niin jumissa häpeässä että en pääse eteenpäin :(