mmadde

Täällä olis yksi, joka on palstaa seuraillut, ja uskaltaa nyt vasta liittyä mukaan. Olen siis ollut todella pelokas kokoajan että onko kaikki hyvin.

Nyt uskallan kuitenkin uskoa - musta tulee äiti helmikuussa 2015.

Eli olen 21vuotias neitokainen Turusta, avomieheni on 22vuotias. Tällä hetkellä meneillään on 17+3 viikot. Vauvamme laskettuaika on 13.2. <3

Kesäkuussa vasta muutettuamme yhteen elämämme mullistui, kun raskaustestiin piirtyikin yllätykseksi kaksi viivaa. Toinen niin kovin haalea, mutta selkeä viiva. Raskaus on ensimmäiseni, ja ihan täysi yllätys.Maailman onnellisin yllätys alkushokista selviydyttämme. Kävimme varhaisultrassa viikoilla 7+3, ja np-ultrakin on toki jo takanapäin. Neuvolassa olemme käyneet kahdesti, ja ihanat reippaat sydänäänet kuuluivat monitorista. Edellis iltana tunsin ensimmäistä kertaa pienten jalkojen tumpsuttavan masuni sisällä. Vetihän se sanattomaksi <3

Nyt joudun yksinkertaisesti uskomaan, että mun masussa on vauva, ihan oikea vauva, meidän vauva, maailman suurin ihme! Mies on ihan samaa mieltä, ja odottaa kovasti, että tuntee mahan päältä potkut. Rakenneultraa 1.10. odotamme myös jo todella malttamattomina. 

Elämäntilanteestamme vielä sen verran, että olimme molemmat vakituisessa työpaikassa, kunnes minä sain pari viikkoa sitten kirjeen, että minut on valittu varasijalta opiskelemaan ammattikorkeaan. Mieheni siis jatkaa töitään, minä olen tuore koululainen, niin kauan kunnes h-hetki koittaa.

Elämämme sujuu hienosti, ja meidän molempien perheet ovat hienosti tukena ja todella innoissaan. Ainut asia mikä painaa on tasaisin väliajoin iskevä pelko keskenmenosta, tai siitä, että entä jos pienellä ei kaikki olekaan hyvin. Ja se ei ole mitään luonnollista pelkoa.Se on hetkittän jopa hysteriaa. Mutta suunta on kokoajan parempaan päin, aijon päästä tästä yli!