MicMac
Seuratut keskustelut
Kommentit
Opettaminen on aivan ihanaa. Myös nuorten kohtaaminen ja kasvattaminen on ihanaa, samoin antoisaa on suuri osa vanhempien kanssa tehtävästä työstä.
Vastenmielistä on erilaiset koululle sysätyt muut tehtävät, joista koituu paljon häslinkiä ja vaivaa ja aivan hirveän vähän hyötyä oppilaille. Esimerkiksi Move-testi on järkyttävän epäeettinen kokonaisuus kouluun ujutettuna: kaikki tutkimus tulee perustua kohteen etuun ja vapaaehtoisuuteen; onko oppilaalla aidosti se tunne, että homma on vapaaehtoista? Kuka vastaa tästä? Hyötyjähän on kasvoton tutkimusmaailma, joka saa tuossa kattavasti infopläjäyksen ikäluokasta - oppilaalle siitä tulee hiki ja huono mieli tai epävarmuus, jos ei osallistu.
Suuri(n?) ongelma on järjestelmän heittelejättömalli, joka perustuu siihen, ettei ole määritelty koulukuntoisuutta. Eli mikään taho ei takaa lapsille näiden tarvitsemaa hoitoa tai hoidon riittävää kestoa, vaan aina voidaan lapsi noin vain paiskata kouluun. Tämä kuulostaa liioittelulta, mutta on täyttä totta: esimerkiksi nuorisopsykiatrian osasto voi nostaa kädet pystyyn ja ilmoittaa, ettei pärjää nuoren kanssa. Silloin tämä tulee kouluun. Karmealla tavalla itsetuhoinen nuori houkutellaan kiistämään suullisesti itsetuhoisuus (nähtävästi koska osasto on täynnä) -> kouluun vaan! Vaihdellaan itse puukotettujen arpien siteitä niin kyllä se siitä!
Kaikki ovat varmaan kuulleet jo esimerkiksi
- ulosteilla tuhrituista WC-tiloista,
- sukupuoli-identiteetin kanssa kamppailevista teineistä, noiden todellinen ongelma on kenties psyykkinen eikä oikeasti väärä fyysinen sukupuoli,
- köyhistä perheistä ja
- nepsynuorista, joiden perheelle ei järjesty apua.
Nämä nuoret saatetaan leimata, mutta apua ei tule. Ja se apu pitäisi tulla muualla kuin koulussa. Niin moni opettaja yrittää hakea apua oppilaille, yrittää tukea perhettä ja kirjoittaa/soittaa eri tahoille. Tehdään lasuilmoituksia, jotta jotakin tapahtuisi.
Totta kai on hyvinvoivia lapsia ja nuoria, monihan elää parempaa lapsuutta kuin koskaan on ollut! Mutta samaan aikaan niin moni vain kylmästi heitetään ja oppilas, ope ja perhe saa vain tsemppitoivotukset - se on inhimillisesti kestämätöntä!
Minun tuntemilleni opettajille raskasta ei ole opettaminen, vaan se että meidät valjastetaan usein epäinhimillisen koneiston käsikassaraksi. Tukipaperit joku jo ehtikin haukkumaan, ja kyllähän ne kanssa ovat yksi s*tanan masiina: istumme koneen äärellä jeesustelemassa ja kirjaamme liirumlaarunm, kun senkin ajan voisi AUTTAA sitä lasta/nuorta.
Minulle siivoaminen on pienempi vaiva kuin sotkussa eläminen. Stressaannun, jos on likaista tai tavarat hujan hajan. Kyse on minusta ja tuntemuksistani, en siivoa miellyttääkseni muita saati ollakseni parempi kuin joku muu.
Minä kuormitun myös järjestyksessä olevasta tilasta jos siellä on paljon tavaraa esillä.
Siksi minun kannattaa ihan oman hyvinvoinnin nimissä siivota ja järjestellä säännöllisesti. Muille annan täyden vapauden tehdä itselle sopivia ratkaisuja 💗
Kiinnostava aihe ja minusta kiinnostavaa on myös se, kuinka ilmeisen stressaavana joku tämän kokee (koska kyseenalaistetaan oikeus pohtia asiaa).
Arvotavaran määritelmä riippuu tilanteesta. Evakuoinnissa arvotavaraa minulle olisi
a) elonjäämiselle välttämätön ja sitä selvästi edistävä tavara
-> laadukkaimmat ulkoiluasut ja kengät päälle koko perheelle + lääkkeet ja ensiapuvermeet ja niin paljon pähkinöitä kuin kohtuudella mukana kulkee. Vielä vedensuodatin ja vesiastiat kaikille.
b) vaihdantaan kelpaavat asiat:
-> käteistä runsaasti, kaikki jalometallikorut
c) yhteystiedot printattuna:
-> olen jo tulostanut ja kirjoittanut ylös kaikki hoksaamani osoitteet ja puhelinnumerot, tilinumerot, hetut jne.
d) matkustusasiakirjat, ajokortit, pankkikortit
Minulle on kahdesti kirjattu toisen potilaan tietoja, luulen jopa tietäväni kenen.
Oli hurja rumba oikaista tilanne, vaikka se oli aivan absurdi näin ulkopuolisena (siis kun en järjestelmää tunne eli miten vaikeaksi teknisesti on tehty ne prosessit).
Mutta siis tosiaan papereissa mulle oli tullut massiivinen aivoverenvuoto ja sen seurauksena näkö ja puhe puhe kutakuinkin pois pelistä ja sitä rataa. Eli lääkärille noin 2 sekunnin homma todeta, että diagnoosi ei voi pitää kutiaan. Tuli kotiin kirjeenä se sairauskertomus, useita A4-papereita ja osa tietysti maallikolle käsittämätöntä - mutta ei se että oltiin eri sukupuolta jne. Oma epäilyni on, että koska meillä on sama sukunimi ja olimme samalla osastolla samaan aikaan, niin on mennyt vaan tämän henkilön tiedot "minun laariin".
No, sairaala ei tietysti voi ottaa kantaa muiden asioihin minulle, mutta siis pyysin heitä vaan tarkistamaan, että sillä osastokaverilla on tiedot oikein. En tiedä oliko.
2015 puolivälissä oli tämä sekaannus ja muistaakseni 2018 saatiin oiottua. Aivan älytöntä säätöä aiheutti, mm. ajokorttikuvioon ja voitte kuvitella voiko mitään vakuutuksia vaihtaa.
Voimia! Toivottavasti helpottaa ajan kanssa. Monella ainakin osa allergioista lievittyy tai jopa poistuu teini-ikään mennessä.
Olen sivusta seurannut muutamaa todella allergista lasta ja ei kateeksi käy heitä ja perhettä. Vähintä mitä ympäristö voi tehdä on rehellisyys: kerrotaan mitä ruoassa on eikä huijata syömään. Yksi lapsista pystyi syömään tietyn alueen lammasta (muistaakseni se oli Uuden-Seelannin), muista sai oireita. Joku sukulainen oli tämän ottanut temppuiluna ja oli huijannut että kotimainen lammas oli muka sitä sallittua. Seuraus: järkyttävät suolisto-oireet, rakkulainen ihottuma ja lapselle ikuinen pelko lampaanlihaan. Toivon, ettei kukaan toimi ikinä noin!