metriletti

Helppo tapa muistaa aina 100 % varmasti noin sekunnissa, mitkä kuukaudet sisältävät 30 päivää: KeSyMarHu (kesäkuu, syyskuu, marraskuu, huhtikuu). Vähän niin kuin kesykarhu ;) Tämän kertoi kauan sitten ala-asteen luokanopettajani. 

Helmikuu on ainut kuukausi, jossa on poikkeava määrä päiviä (28 tai 29). Kaikissa lopuissa kuukausissa on 31 päivää. 

Kuulun niihin, joilla vanhemman kuolema herätti/herättää aika ristiriitaisia tunteita. Äitini menehtyi akuuttiin leukemiaan 4 kuukautta sitten. Itse sairaus tuli tietysti täydellisenä yllätyksenä. Kuolema ei. Siihen oli sairastamisen aikana mahdollisuus "valmistautua henkisesti" melkein 1,5 vuotta. Yllätti se silti, lopulta. Olin silloin 37-vuotias ja äiti oli kuollessaan 67.

Tunteet ovat olleet koko ajan sekoitus surua ja toisaalta helpotusta. Minulla oli äitini kanssa vaikea suhde. Hän oli yhtäältä läheisin sukulaiseni. Näin oli ihan aina, koska minulla ei ole sisaruksia, en ole ollut koskaan läheinen isäni kanssa eivätkä vanhemmatkaan pitäneet paljon yhteyttä muuhun sukuun. Olimme kuitenkin niin erilaisia ja jotkut asiat minussa olivat äidille aika ylipääsemättömän kauheita (hellariäidille lapsen homoseksuaalisuus on yksi pahimmista mitä voi käydä), ja hänellä oli lisäksi tapana yrittää puuttua liikaa vielä aikuisenkin lapsensa elämään, että suhteemme toimi parhaiten etänä. Soiteltiin vähintään viikoittain, mutta livenä ei oikein toiminut... Siinä mielessä oli tavallaan helpottavaa, että "vapauduin" kokonaan siitä kontrollointipyrkimyksestä eikä hän enää pahoita mieltään mistään minun elämääni liittyvästä. 

Toisaalla on kuitenkin suru. Hän oli noista monista hankaluuksista huolimatta myös se ihminen, jonka kanssa oli tapana keskustella ajankohtaisista aiheista ja melkein kaikesta. Kun puhelin soi, se oli melko todennäköisesti hän. Muiden ystävien ja tuttavien kanssa on ollut aina enemmän tekstari- ja sähköpostiviestittelyä sekä some-juttuja. Puhelin hiljeni aika täydellisesti. Siihen en ole oikein sopeutunut vieläkään. Usein tulee keskellä päivää mieleen, että sattuipa jotain sellaista mistä täytyy kertoa joskus äidille, ja heti perään muistan, että ai niin, ei hänelle voi kertoa enää ikinä mitään. 

Myös se on aika surullista, että hän ei ehtinyt nähdä juuri lainkaan toisen lapsenlapsensa elämää ja kasvamista. Ehti tavata vauvan kahdesti. Nimenantojuhlassa parikuukautisena ja toisen kerran vähän alle puolivuotiaana. Onhan sekin jotain, mutta toinen lapseni ei tule muistamaan mitään tästä mummosta eikä valitettavasti myöskään toisesta isoisästään eli minun nyt yli 70-vuotiaasta isästäni, joka elää aika lailla muissa maailmoissa palvelutalossa satojen kilometrien päässä, eikä juurikaan reagoi vieraisiin olivat he keitä tahansa. Ei isommallakaan lapsellani, juuri 4 vuotta täyttäneellä. ehtinyt muodostua heihin kovin kummoista suhdetta. Meni aika pitkälti kuten minulla aikoinaan omien äidin puoleisten isovanhempieni kanssa. He kuolivat puolen vuoden välein sinä vuonna jolloin täytin 4 vuotta. En muista heistä paljoakaan ja isäni vanhempia en ehtinyt koskaan tavatakaan, koska he kuolivat jo ennen syntymääni. En olisi toivonut esikoiselleni samaa. Onneksi lasteni isän vanhemmat ovat paremmassa kunnossa ja nuorempiakin. 

Totta kyllä, että tuntuu ettei näistä ristiriitaisista tunteista voi oikein puhua. Suru ymmärretään, joskin mietin joskus että onko outoa jos minun ikäiseni perheellinen nainen suree useamman kuukauden oman vanhempansa kuolemaa, kun elämät olivat vanhemman vielä eläessä aika erillään. Toisaalta läheisin sukulainen on aina se läheisin sukulainen, oli ikää minkä verran tahansa, ja häntä suree sen menetyksen takia aikansa. Mutta tosiaan tuo helpotuksen tunne on kai aika tabu. En minä ainakaan ole maininnut siitä kenellekään tosielämässä enkä varmaan mainitsekaan. 

Aika varmasti haalistaa jäljellä olevaa surua ja minua on auttanut suuresti oma perhe. Tai siis lapset. Ei ole voinut vain jäädä yksin kotiin pyörimään, vaan arkea on pitänyt pyörittää koko ajan. On ollut hyvä että se on vienyt ajatuksia muualle koko prosessin ajan. Niin äidin sairastamisen ajan kuin kuoleman aikaan ja sen jälkeen. Tietty tyhjyyden tunne on olemassa, koska monissa keskusteluaiheissa (homoaiheet yms. liian liberaalit aiheet pois lukien tietenkin :D) läheisin "hengenheimolainen" on poissa eikä siis tule enää juteltua niistä asioista kenenkään kanssa. Muu lähipiirini on niistä niin eri linjoilla ettei oikein edes tajuaisi mistä puhun, jos lähtisin juttelemaan niistä. En jaksa vääntää jokaiselle rautalangasta, joten olen sitten mieluummin niistä hiljaa. Tämä kohta kirpaisee tällä hetkellä eniten. 

Luulen että isäni kuolema taas ei tuntuisi juuri missään tai se olisi vain helpotus. Tabu tämäkin... Isä on ihminen joka asui kyllä lapsuudessani ja nuoruudessani meillä, mutta jonka kanssa ei ollut koskaan oikein mitään suhdetta. Hän kävi sisällä syömässä ja kuskasi joskus harrastuksiin, mutta oli enimmäkseen poissa metsä- ja maatöissä. Käski olemaan hiljaa jos metelöin radiouutisten aikaan :D Ei me juteltu koskaan mistään eikä tehty muuten mitään yhdessä. Aika vieras mies minulle, outoa kyllä. Äiti oli hänelle jo monet  vuodet omaishoitajana ennen kuin sitten kuolikin yllättäen itse ensimmäisenä. Tuntuu siltä, että isä vähän niin kuin jäi minulle "vaivoiksi" jonka asioista täytyy pitää huolta niiltä osin kuin palvelutalossa asuvan osalta täytyy. Edunvalvojan roolissa tässä tapauksessa. Mitään sen kummempaa tunnesidettä minulla ei ole isään koskaan ollut. Jossain määrin aina pelkäsin, että isä jää viimeiseksi ja tavallaan minun vastuulleni, ja painajaiseni toteutui. Myönnän että käyn lasten kanssa isää katsomassa pelkästä velvollisuudentunnosta. Hän on sairautensa takia sillä tavalla kurjaa seuraa erityisesti lasten kannalta, että ei ota kehenkään mitään kontaktia. Istuu sängyn laidalla tai makaa sängyllä. Juuri ja juuri vilkaisee pari kertaa, ei puhu mitään paitsi jos hänelle tekee suoran kysymyksen (vastaa jos vastaa) ja on kasvoiltaan täysin ilmeetön. Ei mikään ilo tavata, valitettavasti. 

Tällaista täällä. Osanotto ap:lle. 

En.

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 19:35"]

En aattele yhtään mitään, varsinkaan kun ei voi tietää kuka värjää ja kuka ei. Mun hiuksiani luullaan aina värjätyksi, joten ilmeisesti joillekin on olemassa yksi ainoa luonnollinen värjäämätön hiusväri: maantienharmaa, jonka lisäksi EI ole mitään muita värejä.

t. nainen jolla on tummanruskeat hiukset

[/quote]

Ilmeisesti näin :D Hämmästyin kun parikin ihmistä on luullut viime vuosina, että tottahan minulla on joku purkkiväri päässäni edelleen. Eipähän ole.

Marginaalissa sitten minäkin, koska lopetin värjäilyt pysyvästi 6 vuotta sitten. Päänahka ei sietänyt värjäämistä enää lähes 20 vuoden kuukausittaisen värjäämisen jälkeen, vaan se oli ruvennut olemaan koko ajan ärtynyt ja ruvella, ja värjäämisen aikana sitä kirveli. Tuntui siis järjenvastaiselta kiusata sitä enää väreillä ja hyvinhän tuo rauhoittui, kun lopetin. Oma värini ei onneksi ole tyyliin tiskirätti vaan tumma.

En ajattele toisten hiusten väristä yleensä mitään, paitsi jos jollain sattuu olemaan mielestäni kauniit hiukset, niin sitten tulee tietysti rekisteröityä se värikin.