Meritähti

Eugenie kirjoitti:

Hei Meritähti, olen kirjoitellut tänne viime vuoden puolella enemmän, mutta itse tulin heti keskenmenon jälkeen raskaaksi. Sain keskenmenon rv 7 ja 5 viikkoa keskenmenosta tein positiivisen raskaustestin. Tämä raskaus kesti loppuun asti ja sain elävän lapsen, joka on nyt touhukas 8 kk. Toivon sinulle uskallusta yrittää. ❤️ Ajattelin itse, että jollei kroppani ole valmis uuteen raskauteen, en tule raskaaksi. Eikä elävää lasta ole mitään mahdollisuuksia saada jollei uskalla yrittää!

Ehkä uskallan (uskallamme) yrittää uudelleen. Vaikka tiedosti, että keskenmeno on tietenkin mahdollinen, toisaalta toivoi, että ensimmäinen, ja odotettu, raskaus kestäisi. Nyt mennäänkin syvän päädyn kautta ja pelottaa, että tämän joutuu kokemaan uudelleen. Tiedostan myös jo nyt, etten uskalla kertoa mahdollisesta uudesta raskaudesta kellekään enkä varmasti uskalla innostuakaan mahdollisesta plussasta, koska painaa tämä km takaraivossa.

Saako udella, miten pian lähditte yrittämään uudelleen? Odotitteko yhdet kuukautiset? Vai suoraan vuodon loputtua uusi yritys? Miten kauan tätä vuotoa mahtaa joutua kestämään? Neuvolasta sain toki ohjeet, mutta kaipaisin konkreettista tietoa.

Onko kokemusta kellään / mahdollisuuksia kertoa, miten todennäköisesti km jälkeen voisi heti raskautua (jahka vuoto loppuu) ja mitkä mahdollisuudet olisi saada loppuun asti kestävä raskaus? Emmä tiedä voiko kukaan tietenkään sanoa mitään mahdollisuuksia, mutta käykö niin? Onko jollekin käynyt? Pelkään jo kuollakseni, että mahdollinen seuraavakin menee kesken, mutta toisaalta niin haluaisin saada lapsen kasvamaan sisälle ja lopulta syliin.

Kultakala kirjoitti:

Älä pahoittele avautumistasi, Meritähti. Tiedän tismalleen, miltä sinusta tuntuu ja mitä käyt nyt läpi. Itsellä on keskenmenosta nyt kuukausi, aloitimme yrittämisen heti, kun jälkivuoto loppui. Tunnistan nuo tunteet niin hyvin, etenkin nuo vihan ja epäreiluuden tunteet. Minäkin olin vihainen. Olen vieläkin ajoittain. Minua suututtaa ja v*tuttaa ihan hirveästi, että juuri se ensimmäinen raskaus piti menettää. Se pelko, ettei koskaan tulisi äidiksi, on jotain jäätävää.

Itseäni auttoi valtavasti, kun soitin kuntamme kriisityöntekijälle heti keskenmenon tapahduttua. Varsinkin jälkeenpäin sitä osaa arvostaa, että puhui ammattilaiselle, joka antoi luvan kaikkien tunteiden tuntemiseen - myös niihin vihaisiin ja katkeriin. Tunteet ovat vain tunteita, ja kuuluvat suruprosessiin. Jos yhtään tuntuu siltä, niin puhu ammattilaiselle, itsekin soitin ihan pelkällä etunimellä (olisin myös voinut soittaa nimettömänä)

Keskenmenot ovat oikeasti ihan valtavan yleisiä, mutta niistä ei puhuta käytännössä ollenkaan muuten kuin anonyymisti netissä tai luotettujen ystävien kesken. Mutta itselläkin on noussut välillä voimakkaitakin ajatuksia, että minä epäonnistuin. Minä olin epäkelpo nainen, joka ei onnistunut luomaan elämää. En ansaitsekaan tulla äidiksi.

Ja olen siis ammatti-ihminen, ja silti minulla nousi tuollaisia tunteita, vaikka ihan loogisesti tiedän niiden järjettömyyden. Eli ei ole ihme, jos sinullakin vastaavia tunteita on (tosin tietenkään en tiedä, jos olisitkin vaikka terveysalalla tai muuten asiat olisivat tuttuja)

Oikein lämpimiä ja lohduttavia ajatuksia toivon sinulle. Meitä on monta muutakin, jotka ovat kokeneet saman surun, et ole kokemuksesi kanssa yksin. <3

Kiitos sanoista ❤️ Vaikka jotenkin juuri rationaalisesti tämän osaa ajatella, ja tiedostaa, että tämä oli hyvinkin mahdollista, jotenkin kuitenkin toivoin, etten kuuluisi niihin prosenttiosuuksiin kenelle tämä tapahtuu ja saisimme lapsen. Pohdituttaa, miten kauas seuraava mahdollinen plussaus menee, koska tämä helvetin keskenmenovuoto loppuu, kestääkö mahdollinen seuraava plussa, ja toisaalta mietin, että siitä en kerro kellekään. Olin (olimme) niin innoissani, että vaikka olimme todella alussa, asiasta kerrottiin jo, vaikka painotinkin jokaiselle kertomalleni, että niin alussa, että kesken voi mennä. Ja niin meni. Sekin harmittaa. Vanhempani ovat ehtineet jo tässä menetyksessäkin olla tukena, tai äitini lähinnä, mutta mietin silti, että jos ikinä enää plussaan, en uskalla kertoa kellekään. Enkä iloita.

Toisaalta mietityttää myös, koska voi yrittää uudelleen. Kai heti vuodon loputtua, mutta koska se loppuu, mitkä mahdollisuudet on raskautua jne. Monia ajatuksia.

Vaikka puoliso oli onnessaan myös tästä odotuksesta, ei se hänelle kuitenkaan ehkä konkretisoitunut vielä täysin, koska vatsaa ei tietenkään ole vielä näkynyt. Tuntuu, että olen yksin keskenmenon kanssa vaikka tottakai hänkin on siinä mukana, mutta minä olen se, joka kokee vuodon ja jollain tavalla ällötyksen asiaa kohtaa. Monia mietteitä pyörii päässä tällä hetkellä.