LeCianne

Heipsan haaveilijat!
En ole aikaisemmin kokenut tarpeelliseksi itse kirjoitella omaa tarinaa tai "kohtaloa", mutta nyt kun pari vuotta on näitä palstoja lukenut ja katsellut sivusta etten ole yksin asian kanssa, ajattelin esitellä itseni.

Yritämme siis tuoreen aviomiehemme kanssa esikoista, ollaan yritetty jo kaksi vuotta. Itseasiassa, tässä kuussa taisi tulla tasan kaksi vuotta. Lääkärissä ei ole vielä käyty, mutta se taitaa olla vuoden vaihteen jälkeen edessä mikäli en raskaudu ennen sitä.

Hormonaalista ehkäisyä mulla ei ole ollut käytössä 6 vuoteen, joten siitä tuskin on kyse enää. Vitamiineja on tullut popsittua välillä harvemmin, välillä säännöllisemmin. Tupakoinnin lopetimme molemmat, mutta häästressi viime keväänä sai aloittamaan hetkellisesti uudestaan. Nyt olen taas vähentänyt lähes olemattomiin, mutta masennus siitä kun ei mitään tapahdu on oikeastaan saanut senkin osalta luovuttamaan.

Terveellisiä ruokatapoja ollaan kanssa koitettu pitää säännöllisesti, eli ei noutoruokaa vaan oikeaa kotiruokaa/salaatteja jne muuta mikä on allergioiden puitteissa mahdollista.

Ovulaatiota olen seuraillut jo vuoden päivät, ellei enemmänkin.. Mutta vasta tässä 2-3kk olen tehnyt ihan ovulaatiotestit jotta näkisin, että tapahtuuko semmoista edes. Ihan ajallaan ovat olleet ja meillä on kuitenkin säännöllinen seksielämä, joten pitäisi sieltä suunnalta olla kaikki kunnossa.

Jossain ilmeisesti kuitenkin menee jotain "vikaan" kun näinkin kauan ollaan saatu jännittää joka kuukausi.

Tänään - tai ainakin tänä viikonloppuna - pitäisi alkaa kuukautisten. Yleensä sinä päivänä jolloin pitäisi tulla en niinkään ole nostanut intoa ylös, kun aika herkästi ne sitten sen päivän tai pari myöhästyy ihan vaan sen ajattelun takia.

Mutta tiedän jo etukäteen kuinka maailma romahtaa kun ne menkat sieltä alkaa (jos alkaa, heh). Pahinta siitä tekee se, että mieheni ihan yhtälailla odottaa raskautumista ja sen pettymyksen näkeminen maailman rakkaimman ihmisen kasvoilla ei todellakaan ole helppoa kohdattavaa. Varsinkin kun itsekin on pettynyt, niin on hankala lohduttaa toista ajatuksella "kyllä se tulee kun on tarkoitus."

Tulipa pitkä avautuminen, oho. Mutta, helpottipa edes vähän oloa. :)