Kuunvarjo

Siis.. Nyt mulla kiehuu niin pahasti ettei ole tosikaan.

Jos et ole sairastanut masennusta, et vain voi tietää miltä se tuntuu. Se tuntuu ihan helvetin pahalta ja samalla ei miltään. Jokainen päivä on samanlainen ja muistikuvat puuroutuu harmaaksi massaksi, hyvässä lykyssä lääkkeet sentään auttaa nukkumaan. Jaksat ehkä kerran viikossa käydä ihmisten ilmoilla ja silloinkin se tuntuu niin raskaalta että melkein lähdet kotiin kesken matkan. Hoidat kaiken pakollisen, et mitään muuta. Ruokaa jaksat syödä vasta sitten kun olet pyörtymisen partaalla. Terapiassa/psykiatrilla käynnit ei tunnu auttavan, eikä mikään oikeastaan tunnu enää...miltään.

Mikään ei edes satu.

Minä sairastuin masennukseen 13-14 vuotiaana. En hakenut apua ennen kuin 18 vuotiaana keskellä yötä halusin vain kuolla. En ollut käynyt edes koulussa kolmeen kuukauteen koska en jaksanut, enkä ollut soittanut kenellekään olevani poissa koska pelkäsin sosiaalisia kontakteja. Sinä yönä minä päätin että haluan vielä joskus elää ja tietää millaista on tuntea jotain, joten soitin isälleni. Aamulla terveyskeskuksessa diagnoosina erittäin vakava masennus, kouraan reseptit kahteen eri lääkkeeseen sekä lähete psykiatrille.

Ja tässä sitä ollaan vähän päälle parikymppisenä, vieläkin syön lääkkeitä mutta psykiatrilla en enää käy. Nyt minä tiedän millaista on, kun käy pohjalla ja nousee sieltä ylös. Nykyään pystyn jopa käymään töissä, mutta silloin muutama vuosi sitten melkein otin oman henkeni koska en vain yksinkertaisesti jaksanut.

Älä ikinä aliarvioi masentunutta ihmistä, ikinä. Sinä et jumalauta tiedä masennuksesta yhtään mitään.