käyttäjä-8029
Seurattavat (0)
Seuraajat (0)
Seuratut keskustelut
Seuratut keskustelut tulevat tähän näkyviin.
Kommentit
Aktiivisuus
Ei tapahtumia.
Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.
Kirjaudu sisään
Ei ole totta!! Kirjoitin juuri pitkän, pitkän tekstin, joka sitten yhtäkkiä hävisi jonnekin bittiavaruuteen.. Yritän nyt sitten tiivistää kaiken uudestaan, kun viimein koneelle ehdin:
Meillä tilanne oli sikäli erilainen kuin teillä Ap, että meillä mies ei ihastunut toiseen naiseen… mitä nyt kännipäissään petti minua tämän kanssa työmatkalla ollessaan (tämäkin nainen oli siis miehen työpaikalta). Mies ei kertonut minulle tapahtuneesta, mutta aavistin jonkin olevan vialla miehen muuttuneesta käytöksestä. Ensin hän oli outo, sitten täysin kylmä minua ja lapsia kohtaan ja lopulta suorastaan julma. Pettämistä en kuitenkaan osannut lainkaan aavistaa (kukaan miehen tunteva ei sitä olisi hänestä uskonut), luulin pitkään, että mies on masentunut tms. varsinkin kun hän jyrkästi kielsi mitään tapahtuneen.
Lopulta sain tiedon toisesta naisesta lukiessani miehen puhelimeen tulleen tekstiviestin, joita nainen tuntuikin sitten lähettävän yhtenään. Samalla mies joutui sitten pakon edestä myöntämään, että jonkinlaista tapailua ja yhteydenpitoa on ollut. Tapahtunutta fyysistä pettämistä mies ei paljastunut ja yrittäessään vierittää omaa syyllisyyttään muiden harteille hän alkoi syyttää tapahtuneesta kaikkia muita; minua, lapsiamme, omia vanhempiaan – etupäässä minua. Kun mies alkujaan työmatkalta tullessaan oli puhunut mm. halustaan hypätä katolta, sain nyt kuulla, että meidän avioliitto oli ollut aina valhetta.. ettei mies kuulemma koskaan ollut edes halunnut minua ja lapsia. Tämä uusi nainen oli kuulemma aivan upea ja jotain, mistä mies ei voinut luopua. En voi edes kuvailla sitä, miten pahalta minusta tuntui näitä kaikkia juttuja kuunnella. Mies oli jo ennen kuin sain tästä naisesta tietää alkanut puhua halustaan erota ja muuttaa pois. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Voin niin huonosti, että lopulta minun oli muutettava jo itseni pelastaakseni.
Onnistuin jollain ihmeen kaupalla löytämään heti muuttovalmiin vuokra-asunnon. Muutosta ilmoittaessani (ilmoitin muuttopäivänä) mies kuulosti helpottuneelta, jopa hilpeältä. Se hilpeys haihtui kuitenkin hyvin nopeaan. Jotenkin tuntui, että mies tajusi menettävänsä minut ihan oikeasti vasta, kun olin todella poissa. Muutaman viikon päästä alkoivatkin sitten päivittäiset puhelinsoitot ensin ihan arkipäiväisistä jutuista ja lopulta kaikesta muusta: Mies otti vihdoin itseään niskasta kiinni ja kertoi Kaiken tapahtuneen (myös siis fyysisen pettämisen). Miehen mukaan tuntui helpottavalta kertoa kaikki.. kerrottuaan hän sai myös saman tien sanottua toiselle naiselle, ettei halua tästä enää mitään kuulla. Mies sanoi, että olisi toivonut kovasti olevansa tähän naiseen ihastunut, että tämä olisi oikeasti ollut jotenkin suurenmoinen.. ettei olisi täytynyt myöntää itselleen heittäneensä kaikkea hukkaan jonkun täysin ala-arvoisen tapahtuneen takia. Jokainen voi varmaan arvata, että minua ei suuresti helpottanut kuulla kaikesta.. toisaalta aloin olla jo niin turta, että en tiedä reagoinko tässä vaiheessa uusiin paljastuksiin enää oikein millään tavalla.
Tästä eteenpäin soudimme ja huopasimme tilanteessa noin pari vuotta. Mies vakuutteli rakkauttaan, antoi lupauksia ja toteutti niitä myös. Irtisanoutui mm. työpaikastaan jotta kyseistä naista ei enää missään vahingossakaan kohtaisi. Mies tuntui seuraavan minua kaikkialle ja osittain sallinkin sen. Olihan meillä yhteiset lapset, yhteisiä hyviäkin muistoja (vaikka niiltä oli viety jo aika totaalisesti pohja) ja minä rakastin häntä edelleen. Jälkimmäistä en kyllä miehelle kertonut.. ilkeyttä tai ei, mutta annoin miehen vuorostaan roikkua ”löyhässä hirressä”. Olimme jo kriisin alkumetreillä käyneet yhteisellä terapeutilla mutta erikseen (olin terapeutin hommannut luullessani, että mies on vakavasti masentunut). Terapeutti kertoi minulle jo aika alussa, että mies ei enää koe ansaitsevansa minua. En tajunnut koko lausetta pitkään. Vielä siinä vaiheessa, kun sain selville toisen naisen olemassaolon, mieshän selitti asiaa minulle juuri sillä, ettei hän tunne minua kohtaan oikeastaan mitään, mutta että tästä toisesta naisesta ja ihastuksestaan hän ei voi luopua… Ymmärsin asian vasta työmatkan tapahtumista kuultuani.
Kaikesta tapahtuneesta on nyt noin kahdeksan vuotta. Asuttuamme erillämme vuoden, suostuin antamaan avioliitollemme vielä yhden mahdollisuuden. Kaikkein vaikeimmalta ja kipeimmältä minusta oli päästä yli siitä, miten kylmästi ja julmasti mies minua oli työmatkansa jälkeen seuraavat kuukaudet kohdellut. Tavallaan se, miten sekaisin hän tuon työmatkan touhujensa jälkeen oli, auttoi minut kuitenkin vakuuttumaan siitä, ettei hän tulisi pettämistään tulevaisuudessa toistamaan. Myös terapeutti oli vahvasti tämän näkemyksen kannalla. Selvää kuitenkin varmasti on, ettei luottamusta rakennettu nopeasti. Siinä meni kauan ja voi sitä itkun ja vihan määrää.. Kaikkea on puitu monesti, jokaista sanottua sanaa. Hullua on se, ettei mies muista tuolta ajalta sanomisiaan.. Terapeutti oli jo kriisin aikana neuvonut minua olemaan kuulematta sekaisin olevan miehen puheita, mutta kuinka niitä ei kuuntelisi.. olihan kyseessä ihminen, jonka kanssa olin kuvitellut olevani aina ja ketä rakastin valtavasti. Epäröin kauan miten voin luottaa sellaisen ihmisen rakkauteen, joka ei omassa kriisissään ole mihinkään inhimillisiin tunteisiin minua kohtaan tuntunut olleen kykenevä.
Kuten olen kertonut, olin muuttaessani todella rikki. Ihan kuin kaikelta olisi viety pohja. Nousin kuitenkin omille jaloilleni. En ollut lähtökohtaisesti niin itsenäinen ja toimintaan kykenevä kuin Ap. Toimin aluksi ihan kuin jollain robotti-moodilla. Hassua olikin, kun takaisin yhteen miehen kanssa muuttaessani, pystyin jo kokemaan haikeutta omasta asunnosta ja ns. ihan omasta elämästä luopumisesta. Itsenäinen elämä erossa tuntui myös turvallisemmalta vaihtoehdolta kuin rikkoutuneen yhteisen elämän ja avioliiton uudelleenrakennus. Jälkimmäinen kuitenkin kannatti. Emme varmasti ole koskaan olleet niin onnellisia ja toisillemme avoimia kuin kriisin jälkeen. Mies joutui selvittämään omat ongelmansa ja tunnelukkonsa ja minä sain paremman miehen, kuin mistä olin edes osannut haaveilla. Kumpikin me varmasti kannetaan arpia tapahtuneesta loppuikämme. En olisi vielä viisi vuotta sitten kuitenkaan uskonut, että nuo arvet eivät enää hierrä meidän yhteistä elämäämme. Ja KAIKKEIN vähiten olisin silloin kotoa muuttaessani uskonut, että me kaksi voisimme vielä olla ikinä yhdessä tai että saisin kokea miehen rakastavan minua niin palavasti. Olin kriisin jälkeen miehelle aika kova. Joku piti minua varmasti silloin aika julmana, mutta minun täytyi nähdä, että mies jaksaa minusta vuodesta toiseen todella taistella – vaikkakin onnettomana.
En tiedä Ap auttaako tämä minun kirjoitukseni sinua nyt millään lailla. Voin kuitenkin kertoa, että tulet vielä olemaan todella onnellinen!! Näitä tapauksia on paljon ja jokaisessa itse seuraamassani mies itkee vaimon perään jossain vaiheessa (joskus aikaisemmin, joskus vasta vuosien päästä). Siinä vaiheessa sinun on sitten tehtävä päätös jaksatko taistella omasta katkeruudesta ja vihasta eroon yhdessä miehen kanssa… vai haluatko olla jo onnellinen ihan jossain muualla ja kenties jonkun ihan toisen ihmisen kanssa.
Toivon sinulle paljon voimia, iloa ja kauneutta elämääsi!