Käyttäjä8510

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten olette päässeet yli pettymyksestä ja loukatuksi tulemisesta, ja ennenkaikkea muutoksen toivomisesta tilanteessa jossa isovanhempia ei tippaakaan kiinnosta lapsenlapset eikä edes se oma aikuinen lapsi? Pitäisikö käydä terapiassa, taustalla on omaa kaltoinkohtelua lapsuudessa.

En nyt halua yksityiskohtaisesti kuvata tilannetta (se johtaa aina siihen että kirjoittaja haukutaan ja syyllistetään), mutta jos yleisellä tasolla kuvailen niin missään ei haluta auttaa, lapsia ei hoideta koskaan, ei haluta kyläillä tai pitää yhteyttä. Pahimpana silti se että todellisen kriisin ja hädän hetkellä ei auteta tai välitetä eikä edes osoiteta kiinnostusta jäikö oma lapsi henkiin sairaalassa vakavassa tilanteessa.

Täyä jatkunut jo 8 vuotta ja järjen tasolla ymmärrän että tilanne ei muutu. On tritetty puhua, kaikki kerrat johtaa siihen että oma lapsi haukutaan.

Vsnhemmat itsekkäitä olleet aina, minä taas kiltti, kuuliainen kympin tyttö. Miksi tämä tuntuu niin pahalta? Mitä voin tunnetasolla tehdä asialle?

Tunnetasolla voisit kasvaa aikuiseksi ja hyväksyä tosiasiat. Sinä ja lapsesi olette nyt ja olette aina olleet vanhemmillesi täysin yhdentekeviä, eikä tilanne tule muuksi muuttumaan. Ihmiset kohtelevat toisia kuten haluavat itse tulla kohdelluiksi, joten tee heille mieliksi ja jätä heidät kuihtumaan pois toistensa seurassa.

Ei tuollaiset ihmiset välttämättä "kuihdu" vaan elelevät jopa lapsiaan onnellisempaa elämää autoineen taloineen ja seurapiireineen. Lapsi masentuu ja syrjäytyy ammattitaidottomana, kun on niin muserrettu.

No ei se aina noin mene. Itsestäni sen verran kommentoin että olen lapsuuteni takia tenyt kaikessa aina parhaani, ylisuorittanut, ollut kympin oppilas, valmistunut hyvin arvosanoin yliopistosta, menestynyt urallani päällikkötasolle asti ja tehnyt kaiken 110% teholla. Ihan siksi että lspsenakin piti suorittaa ja miellyttää.

Saavutuksistani joku vanhempi voisi olla ylpeä. Minun vanhempani eivät ole vasn ovat haukkuneet koulutukseni, urani, puolisoni, lapseni, taloni...siis ihan kaiken. Olen niin mallikansalainen kun voi olla mutta mikään ei riitä eikä kelpas vanhemmilleni. Ei vaikka olen kaikessa heitäkin ”menestyneempi”.

Olen siis ap

no en ihmettele . Elät heidän mielisuosiotaan varten. Tai jonkun muun. Mutta et ole aito lämmin rakastettava persoona kenties?. Ei rakkautta voi ostaa tai yrittää ansaita. Sanot että olet KAIKESSA heitä menestyneempi. outo kommentti, ylvästeletkö edessänsä? Mittaat menestystä väärillä arvoilla. Ketään ei kiinnosta tuollaiset asiat, vaan millainen ystävä, tytär, naapuri, sukulainen olet. Tämä on se elämänkoulu.

Voi, et selkeästi ymmärtänyt mitä ajoin takaa. Se ”menestys” oli sitaateissa juuri siksi että sevon ulkoista menestystä, sitä mikä ei tuo mitään onnea minullekaan. Minun vanhempani ovat sitä mieltä että noilla ”meriiteillä” plen epäonnistunut lapsi, minua pitää hävetä, sukulaisilleei kehtaa edes kertoa työstäni, ja lapseni ovat rumia ja miehenikin ammatti on säälittävä (on opettaja).

Vanhempani eivät ole elämässäni kertaakaan kehuneet minua, olleet ylpeitä minusta, sanoneet rakastavansa tai ylipäätään kohdelleet mitenkään kauniisti. Sylissä ei pidetty, pipistä ei lohdutettu, ainoa kosketus oli tukkapölly.

Tätä tarkoitin esimerkilläni, en tietenkään sitä että kehuisin saavutuksillani. Vaikka olisin äiti Teresa, yk:n puheenjohtaja tai tasavallan presidentti, siltikin vanhempani pitäisivät minua hävettävänä, typeränä ja epäonnistuneena.

Selkeästi tätä hullua kuviota eivät tajua normaalissa perheyhteydessä elävät, kun esimerkkikuvaukseni moni tulkitsee aivan väärin :(

Ap

no voi voi. Ei minunkaan vanhemmat ole koskaan sanoneet olevansa minusta "ylpeitä". en ole oikeestaan ikinä odottanutkaan jotain tuommoista kenenkään suusta. Ylpeys ei vaan jotenkin istu suomalaiseen kulttuuriin. Ei kukaan ole koskaan minullekaan sanonut "minä rakastan sinua" perheestäni. Kuulostaisi jotenkin oudolta. Ei vaan suomalsieen sanastoon kuulu se. Elät jossain pumpulissa, haaveilet jostain liirumlaarumista. Kivahan se voisi ola, mutta ei suomessa kellään ole sellaista.

Vai sinua ei ole IKINÄ kosketettu? Muisteleppas nyt REHELLISESTI taaksepäin elämääsi, onko tuo muka totta? Vaikea uskoa. Kyllä jonkun on sinulta täytynyt vaipat vaihtaa, pylly pestä, ja imettää edes tuttipullolla. Taisit valehdella? Ole rehellinen. SInut olisi muuten otettu huostaan, mikä toki on mahdollista. Huostaanotettujahan on paljon, joilla on tuollaista. 

Ei minullekaan koskaan sanottu että minusta ollaan ylpeitä. Silti tiesin sen. Samoin kuin ei sanottu "rakastan sinua", kuitenkin tiesin että minua rakastetaan. Kyllä tuollaiset asiat näkyy kaienlaisista pienistä jutuista, katseita, eleistä, puheista. Sivulauseissa tulee ilmi kaikenlaista. Samoin kuvittelen olevan jos lasta ei aidosti rakasteta omana itsenään. Sekin näkyy, mahdollisesta sanahelinästä huolimatta.

Tutustupa historiaan.