Käyttäjä639

Moikka! Olin itse samassa tilanteessa puolitoista vuotta sitten, ja tiedän, se on ihan hirveää, kun huomaa ettei kontrolloi itseään ja tuntemuksiaan enää. Meillä auttoi se, että mä nostin kissan pöydälle ja kerroin omista oloistani ja sen että ero tulee jos asiat eivät muutu. Sanoin että valitsen mielummin hyvin voivan ja eronneen äidin lapsilleni kuin perhehelvetin jossa itsellä tuntuu että pää sekoaa :/ Meillä ei ollut mitään pahoja ongelmia, vaan ihan normaaleja parisuhteen hoitamttomia ja vaivaamaan jääneitä asioita ja raskas vauvavuosi.... ja olo oli vaan, että toisen naama ei vois vähempää kiinnostaa. Ja toinen otti aivoon välillä niin, ettö paistinpannulla ois voinu toisen vedellä. No me puhuttiin kaikki asiat, sovittiin että mennään parisuhde terapiaan ja päästiinkin sitten seurakunnan terapiaan. Se oli ihan hyvä kokemus ja molemmat oltiin tyytyväisiä ja yhteisolomme oli muutaman kuukauden ihan ok. Siellä sovimme ihan puhtaasti kummallekin omat ajat arjessa. Kummallakin oli 1 arki-ilta viikossa ja jokatoinen viikonloppu 1 kokonainen päivä ja yö. Tämä oli ihan pelastus, kummatkin saivat omaa aikaa, vähän tilaa toiseen nähden ja perhearkeen katkoja. Mutta edelleen samat asiat vaivas...muutosta ei tullut vaikka yritys oli kova. Yhtenä aamuna soitin itkien kuntamme aikuisten vastaanotolle ( olin saanut numeron parisuhde terapiassa). Ja sinne voi siis soittaa missä elämänkriisissä vaan. Kerroin tilanteemme ja että meinasin lyödä lastani äsken, ettö olen kireä kuin viulunkieli ja pelkään oikeasti että sekoan, olin myös alkanut saamaan paniikki kohtauksia. Puhuin hoitajan kanssa tunnin puhelimessa ja saatin aika seuraavalle päivälle. Siellä kartotettiin meen tilannetta, päädyttiin siihen, että mä alan käymään terveydenhoitajan vastaanotolla puhumassa nyt aluksi ja mies passitettiin lääkäriin hakemaan lähetettä adhd tutkimuksiin. Mä kävin terkkarilla( joka oli äärest ihana ihminen) puhumassa yhteensä 8 kertaa 4kk aikana ja mies pääsi tutkimuksiin. Mies ei saanut diagnoosia, mutta joillain testien osa-alueilla oli suuria vaikeuksia ja ne olivat juuri sen tyyppisiä asioita, jotka aiheuttivat hankaluudet meidän arkielämään. Todella hankalaa aikaa meillä kesti siis 2 vuotta, sitten n. Puol vuotta parisuhde terapiaa ja sen jälkeen 4 kk keskustelua ja testejä. Nyt vuosi takana rauhallista ja rakkaudentäytteistä elämää :) Mutta ne pääsyyt että selvittiin, olivat mielestäni seuraavat: Rakkaus ja Halu olla toisen kanssa ja yrittää viimeiseen asti. Se että kummalkakin oli avoin mieli ja halu ottaa apu vastaan. Totuuden puhuminen kaikesta ja myös että pystyi avoimesti kertomaan kipeistä asioista tuntemattomille ihmisillee. Se että puhui myös sukulaisille ja ystäville asiat totuudenmukaisesti. Oman ajan ottaminen kummallekin säännöllisesti, tää oli ainakin mulle todella tärkeää. Miehen testien tulokset, ymmärsin syyn mieheni käytökseen ja mies myös alkoi ymmärtämään itseään paremmin. Nyt ollaan siis tilanteessa että elämä tuntuu hyvältä,raivo- ja paniikkikohtaukset ovat loppuneet. Minä ymmärrän miestäni ja hoidan ne osa-alueet elämässämme joihin mies ei vaan kunnolla kykene, enkä enää huuda ja raivoa niistä . Mies ymmärtää itseään ja käytöstään paremmin ja on tästä syystä skarpannut monissa asioissa. Rakkautta riittä ja kumpikin voi olla oma itsensä virheineen. Puhukaa siis sitä että, mitä haluatte? Etsikää apua, vastaanottakaa sitä, myöntäkää virheenne, puhukaa totta, korjatkaa ongelmat mitä ilmenee. Älkää syytelkö toisianne, ihminen on virheitä täynnä, syyttelyn tietä voi jatkaa loputtomiin ilman mitään tulosta. Ottakaa omaa aikaa. Ja muistakaa myös kaiken tän hässäkän keskellä rakastaa lapsianne ja huomata ne teen pienokaiset. Toivottavati selviätte selville vesille onnellisina koko perhe <3 been there done that!