Käyttäjä5324

Tämä on selvä keissi. Syy ongelmaan on yksinkertainen, mutta erittäin vaikea ratkaista. Syy on: SEKSINNE ON HUONOA.

Tämä on useimmiten haluttomuuden syy, mutta niin iso tabu, ettei siitä puhuta. Suhteen alussa muut asiat kompensoivat, ja huonompikin seksi kelpaa, sillä tunteet ovat enemmän pinnassa. Pelkkä kumppanin läheisyys tarjoaa mielihyvää. Kun suhde vakiintuu, niin näin ei enää ole, vaan seksin merkitys on enää vain seksi. Eli maksimaalinen fyysinen nautinto ja mielihyvä. Jos seksi ei tuota fyysistä iloa ja nautintoa, niin se ei enää kiinnosta.

Jatkan vielä että esikoiseni en antanut roikkua minussa kiinni, vaan epäilin juuri kaikkea muuta vaivaa, kun en tajunnut että vauva tosiaan haluaa olla niin paljon rinnalla ja lähellä, olin aika puhki. Hän on nyt todella tarvitseva leikki-ikäinen, nukkuu vieläkin sylissä ja hätääntyy helposti. Toinen lapseni taas, joka sai vastasyntyneenä elää sylissä ja rinnalla, on todella tyytyväinen ja rohkea lapsi. Tietenkin tempperamentti vaikuttaa, mutta silti mietin useasti että onko esikoiselle jäänyt jokin turvattomuus siitä että pyrin saamaan välillemme etäisyyttä kun hän oli aivan pieni. Vauvan tarvitsevuus voi yllättää uuden äidin.

Vauvat on tuollaisia ensimmäiset kolme kuukautta. Se tulee aluksi shokkina, mutta toisen kanssa jo pärjää kun alistuu kohtaloonsa. Kolme kuukautta on kuitenkin lyhyt aika, ja sen jälkeen voi jo lähteä sinne kahviloihin ja kauppaan vauvan kanssa. Aluksi kannattaa vaan antaa vauvan pesiä ja syödä rintaa niin paljon kuin hän haluaa, siinä kolmen kuukauden kohdalla vauva tavallaan herää maailmaan ja muutkin asiat alkavat kiinnostaa.

Luulen että lapsi herää itselleen vähän liian aikaisin. Meillä on ollut molempien lasten kanssa samaa. Meillä tosin toimi tuo että otettiin viereen jatkamaan unia, mutta jos siitä myöhästyi ja lapsi ehti heräämään kunnolla niin aamut oli hirveitä. Voi myös olla että herää nälkään. Minkä ikäinen taapero kyseessä, voisiko antaa hänelle unisena vaikka vellipullon tai pussipuuron?

Mistään dramaattisesta ei ole kyse vaan lapsi on vain väsynyt!

Vanhemmat pelkäävät lapsensa tunteita, eivätkä ole siksi rajoittaneet häntä tarpeeksi. Monelle vanhemmalle tuntuu olevan vaikea kestää lapsen pahaa mieltä, pettymystä ja vihaa. Luulevat että jos lapsi kokee noita negatiivisia tunteita niin heidän vastuullaan on muuttaa ne tunteet, vaikka oikeasti vanhemman vastuulla on osoittaa että elämään kuuluu kaikenlaisia tunteita ja kaikesta pääsee yli ja selviää. Ei oikeastaan edes ole mitään ”hyviä” ja ”pahoja” tunteita, vaan tunteet ovat kehittyneet syystä, ne ovat tarkoituksenmukaisia reagointitapoja ja -välineitä. Vanhemman tehtävä opettaa lasta tunnistamaan ja käyttämään tunteita.