Käyttäjä43046

Pienessä kaksiossa asuin pitkään kahdestaan lapsen kanssa, oli juuri sopiva. Ei tarvinnut olla samassa tilassa koko ajan kun lapsella oma huone, johon voi kutsua kavereitakin ja vetää oven kiinni.

Olin pienenä ihan sievä ja siro tyttönen, mutta noin 8-vuotiaana kasvoin jotenkin isoluiseksi ja -nenäiseksi. Olin lisäksi arka, huono urheilussa, musiikissa, käsityössä ja  huonokuuloinen.

70-luvlla kansakoulussa kiusattiin ja nimiteltiin. Aluksi en edes ymmärtänyt miksi mutta vähitellen opin että ulkoinen olemukseni on vähintäänkin naurettava. Oppikoulun alaluokilla ei kiusattu mutta jätettiin jotenkin ulkopuolelle. Sitten tuli peruskoulu ja kovia jätkiä ja kimmoja luokkaan ja minusta tuli ihan kunnon paaria. Lukiossa minusta ja parista muusta tehtiin pilkkalaulu joka kohdistui vain ja ainoastaan ulkonäköön. Meitä tyttöjä nimitettiin väännellyillä sukunimillä siinä.

Kesti kauan tajuta että vanhemmat olivat samaa mieltä, vaikka ei sitä ääneen sanottu. Veljestä puhuttiin yleensäkin paljon, minusta ei ihmisenä oikeastaan mitään, kehuttiin vain kun toin hyviä numeroita koulusta. Olin jonkinlainen pilailukohde, leikin varjolla toki. Eivät vanhempani olleet sinänsä ilkeitä ihmisiä.

Noin 16-vuotiaana menin isän kanssa johonkin venäläiseen  ystävyyskonserttiin (harvinainen tapaus ja johtui siitä että naapuri toi liput, joita ei voinut käyttää itse). Minulla oli uudet mustat sammarit ja uusi neule. Äiti oikein patisti isää sanomaan jotain positiivista minusta - "eikös sinulla olekin hienon näköinen daami"? Isä ei sanonut mitään ja katsoi vaivautuneena sivuun.

Minusta 33 neliön kaksio on paljon käyttökelpoisempi kuin että koko tila olisi yhtä tupakeittiötä. 

Eivät neliöt ratkaise läheskään yhtä paljon kuin niiden toimivuus. Hoitovastike on sidoksissa neliöihin, parempi maksaa vähemmän.