Käyttäjä42048

Ymmärrän AP:tä täysin. Olen aina asunut kaupungissa, ja jos mökille olen jonkun kanssa lähtenyt, ovet on yöksi lukittava. Jos mökki on kovin syrjässä ja yöllä kuuluu ulkoa ääniä, ei niin syrjäiseen paikkaan yksikään täysjärkinen eksy, vaan varmasti joku epätoivoinen vankikarkuri, rajan lähellä ollessamme loikkari tai muuten joku arvaamaton tyyppi. Murtovaras?

En tasan nuku missään syrjämökissä kauniita unia mökin ovet lukitsemattomina. Ja mielikuvitukselleni en voi mitään, pitäisi miehen ymmärtää. Edesmennyt mieheni yritti alkuun vähätellä, mutta kun ymmärsi pelkoni, ovet aina mökeillä lukittiin yöksi. Ei ole iso myöntyminen vaikka ei itse pelkäisikään.

Nyt kerron ensimmäistä kertaa kirjallisena. Minulla sattui ihan hirveä elämänvaihe. Miesystäväni kuoli, olimme olleet 12 vuotta yhdessä. Siitä vajaa kaksi kuukautta, veljeni kuoli, kolme viikkoa ja äitini kuoli. Kuukausi ja löysin siskoni kuolleena. Olen aina ollut tosi sosiaalinen, "tapahtumien ja illanistujaisten ilopilleri."

Tapahtumien jälkeen ihmiset pikkuhiljaa lopettivat yhteydenpidon, koska muutuin synkäksi, eivätkä kuulemma ikinä tienneet soittaessaan, millä tuulella satun olemaan. Keskustelenko vai murahtelen vain puhelimeen. Kellekkään ei tullut mieleen tulla käymään kotonani. Silloin tunsin itseni todella yksinäiseksi.

Kun aikaa kului ja toivuin pikkuhiljaa tragediasta, jos siitä voi koskaan toipua, alkoivat taas ihmissuhteet toimia. Koska jaksan taas rupatella. Joo, en ole taas yksinäinen, mutta jäänyt takaraivoon, miksi jouduin olemaan yksinäinen kun kriisi oli päällä?

Vierailija kirjoitti:

Irtisanouduin hyväpalkkaisesta työstä koska työmäärä oli ihan sairas eikä helpotusta ollut näköpiirissä, pöinvastoin. Päällimmäinen syy oli kuitenkin esihenkilöni ilkeä/toksinen persoona jonkalaista en ole koskaan joutunut kokemaan. En osannut / uskaltanut enää työskennellä hänen alaisenaan. En voi sietää sellaista kohtelua.

Oli pakko jättää koko yritys kun muutakaan ei löytynyt.

Nyt olen työtön ja pelottaa saanko enää näillä ikävuosilla koskaan sellaista työtä mitä oikeasti haluaisin ja mikä kiinnostaa.

Minulla sama, 13 vuotta samassa duunissa ammattitaidolla. Alkoi muuttumaan vuosien varrella, ettei ihmistä kunnioitettu pätkääkään. Teet ylitöitä, et saa ansaitsemiasi vapaapäiviä tai lomia muuten kun firmalle sopii. Sanoin itseni irti, ja nyt teen pätkätöitä duuneissa, joissa ei tarvitse koulutusta. En silti ikinä palaisi siihen henkiseen kyykytykseen.

Ikävä kyllä olen huomannut tämän kohta 6-kymppisen elämäni varrella, että miehet vaistoaa ja pelkää, jos heti ensi tapaamisella haet itsellesi loppuelämän kumppania. Älä ole aina kiltti, täytä toiveita, vaan totta kai hellyyttä ja kiltteyttä voi osoittaa, mutta tee selväksi, että sinulla on myös oma elämä. Tee selväksi, sama sinulle, haluaako mies jatkaa vai ei. Kummasti alkaa kiinnostamaan ihminen, joka ei olekaan varma nakki ja jolla on jopa ihan oma elämä.

Ei ikinä saa laittaa kenkiä pöydälle, tuo köyhyyttä taloon. Eikä saa alkaa imuroimaan eteisestä, karkottaa sulhaset. Ja joo, olen vanha mummo joka on haudannut kolme miestä, mutta noi äidin opetukset elää takaraivossa.