Käyttäjä4011

Ja vastauksena siihen, että psykologit haluaisivat jotenkin vartioida omaa työnkuvaansa tai arvostella muiden työtä ylhäältä käsin: olen opinnoissani ja työssäni oppinut valtavasti ihmisistä ja haluan jakaa tätä tietoa kaikille, jotka ovat valmiita kuuntelemaan. Mutta isoin oppini on ollut se, että oikeastaan mitään ihmismieleen liittyvää ei voi täysin varmaksi todistaa. Kannustan myös kaikkia muita kohtaamaan tämän epävarmuuden tunteen. Kaikkien keskiarvojen lisäksi joukoista löytyy mitä ihmeellisimpiä poikkeuksia, ja kaikkea siltä väliltä. Niin ihmeellisiä meidän muovautuvat aivomme, ja täten myös elämänkulkumme ovat. Ja ne muovautuvat jatkuvassa vuorovaikutuksessa tämän koko maailman kanssa. Joten sen sijaan, että vietetään aikaa kinastellen, ihmetellään yhdessä!

Systeemimme on hajalla ja ymmärrän kuormituksen näkyvän kaikkien työntekijöiden elämässä. Koulupsykologina olen kokenut jääneeni lähes täysin yksin. Ihmisillä tuntuu olevan käsitys koulupsykologeista maagisina taikureina, joiden jaksaminen, aika ja keinot ovat loputtomat. Tässä pari ajatusta psykologityöstä:

Empaattinen työskentelyote ei ole mahdollinen ilman aikaa. Oppilaita ei voi tavata liukuhihnalla (tai käytävällä hälinän keskellä). Tai voi toki, mutta ei siitä ole sitä samaa hyötyä, mitä aidosta kohtaamisesta on. Työtämme sitoo myös laki. Koulupsykologi ei ole testirobotti tai mieliala-ambulanssi, vaan hänen tarkoituksenaan on tarkastella oppilaan tilannetta kokonaisuutena, luoda siltoja, pohtia yhdessä oppilaan ja tätä ympäröivien ihmisten kanssa sitä, miten päästään eteenpäin. 

Moni tulee käynnille ajatellen psykologin antavan avaimet onnistuneeseen elämään. Psykologeilla ei ole yleisavaimia, mutta me osaamme usein kysyä niitä kysymyksiä, joilla ihmisten mahdollisuudet löytää avaimia paranee. Me voimme yhdessä etsiä niitä. Joskus avain on se, että huolehditaan laadukkaasta unesta ja ruutuajasta. Joskus avain ei ole niin yksinkertainen tai pitää pohtia, mitä ovea halutaan lähteä avaamaan. Mutta sitten tullaankin siihen, että ihmiselämän ei kuulukaan olla täyttä hattaraa ja halinalleja. Se on aina ollut enemmän tai vähemmän kärsimystä ja tätä tulisi jokaisen jossain määrin oppia sietämään. Tai ehkä kärsimys on liian vahva sana, pitäisikö ennemmin puhua epämukavuudesta (valitsemillamme sanoilla on merkitystä todellisuuden kokemisessa). Voidaan myös pohtia, onko kenenkään mahdollista löytää avaimia onnelliseen elämään. Mitä on onnellinen elämä, määrittelenkö sen minä vai joku muu esim. yhteiskunta, läheiset? Onko tätä edes mahdollista tietää vai olenko sisäistänyt käsityksiä, joihin en todellisuudessa usko, ja tämä vallitsee kaiken pahoinvointini taustalla, vaikken sitä tiedosta? Tai hetkinen, voisiko kaikki hämmennys johtuakin siitä, että aivojen kesken olevasta kehityksestä tai häiriintymisestä? Mistä jälleen päästään siihen, mitä teen arjessani tukeakseni aivojen hyvinvointia. Ja tämä kaikki koskee ainoastaan oppilaita, jotka toivovat muutosta. Meidän koulupsykologien vastuulle kun haluttaisiin heittää myös kaikki loputkin.

Vaikka psykologit ovat ihmismielen asiantuntijoita, ei mielenterveyttä voi ulkoistaa yhden työntekijän vastuulle. Lasten ja nuorten mielenterveys on ihan jokaisen vastuulla. Ja tämä ei tarkoita sitä, että jokaisen tulisi tietää, miten jokaisessa tilanteessa tulisi toimia. Koska jos ollaan rehellisiä, en minäkään aina tiedä! Mutta minä kohtaan lapsia ja nuoria, katson silmiin, kysyn mitä kuuluu. Nyt joku saattaa sanoa, että näillä hienoilla korulauseilla ei tee mitään. Minä kuitenkin väitän, että jos yhteiskunnassa katsoisimme enemmän ympärillemme, kohtaisimme ihmisiä katseillamme puhelimen sijaan, tarjoaisimme apuamme, huomaisimme onnistumiset, niin olisi lapsilla ja nuorilla turvallisempi elää ja kasvaa. En väitä, että tämä läheskään kaikkia ongelmia ratkaisisi, mutta myönteisillä kohtaamisilla on tapana tuottaa lisää myönteistä ja kasvattaa subjektiivista hyvinvointia (sekä motivaatiota), tämän aivotutkimuksista tiedämme (joten turha tuoda esille iänikuista "positiivinen lässytys on pilannut nuorisomme" -narratiivia). Eli ollaan hyväntahtoisia toisiamme kohtaan!