Käyttäjä39244

Kyllä mä nautin saamistani lahjoista. Ja muistakaa vanhemmat, että autaampi antaa kuin ottaa :)

Vierailija kirjoitti:

Tämä keskustelu on yksi monista syistä, miksi tekee mieli vaihtaa alaa opetustyöstä toisaalle. Opettajia kohtaan huokuva vihamielisyys ja ylenkatse ovat niin käsinkosketeltavia, että tässä vaiheessa lukuvuotta se lisää kuormaa entisestään. On sellainen olo, että valmiiksi makaa maassa, ja porukka vielä kokoontuu ympärille potkimaan.

Olen opettaja, jolle entiset oppilaat lähettävät kiitoskirjeitä ja joka saa vanhemmilta enemmän kiittävää palautetta kuin negatiivista. Olen se ope, josta tykkäävät sekä kympin että kutosen todistukseen saava oppilas ja useimmat siltä väliltä. Jos lähden alalta, tässä maassa on taas yksi pedagogi vähemmän. Jätän areenan teille, jotka tunnutte osaavan paremmin ilman päivänkään työkokemusta opetustyöstä. Surullista sinänsä, ettette ymmärrä, ettei todellakaan ole sama, kuka lapsianne opettaa. Minun lähtiessäni kollegoistani jäävät ne, joita ei enää kiinnosta mutta jotka eivät jaksa lähteäkään. Moni todella hyvä on jo häipynyt.

Älä ihmeessä lähde alalta, jos teet hyvää työtä. Ei kannata provosoitua, vaikka onhan se opettajan kesäloma hulppea (;

Sinulta saa diagnoosin ilmeisen nopeasti.

Provosoiva otsikko, mutta ihan mielenkiintoista kritiikkiä "pedagogia-kuplan" ulkopuolelta. Itsekriittisesti vaka-opettajana nostan ketjusta muutamia kipukohtia, joita parantamalla työolot varhaiskasvatuksessa paranisivat:

1) Nokkimisjärjestys muodollisine pätevyyksineen. Voi luoja, miten kunnan töissä muodollisuudet voi olla tärkeitä! Ei niinkään osaaminen ja ammattitaito. Todellisuudessa pätevyys hankitaan tutkinnon jälkeen työelämässä vuosien kuluessa (jos työntekijä säilyttää oppimisen asenteen). Ammattilaisuuden saavuttamisen jälkeenkään ei kannata ruveta pätemään muiden edessä, vaan kuunnella heitä tarkkaan. Lapsen vanhemmalla tai häntä hoitavalla lastenhoitajalla voi olla oikeampi tulkinta lapsesta kuin opettajalla. Varhaiskasvatuksen yksi hienous on siinä, että koskaan ei tule täysin valmiiksi. Ammattiylpeyden rinnalle tarvitaan ammattinöyryyttä.

2) Tiimityö. Kun muodolliseen nokkimisjärjestykseen perustuvaa mallia saa muutettua kohti osaamiseen ja yhteistyöhön perustuvaa mallia, mahdollistaa se toimivan tiimityön. Mikä onni työssä onkaan toimiva tiimi! Mitä vaka-ope ajattelee vastuustaan tiimin vetäjänä? Itse ajattelen, että se on lähellä sitä, mitä Matti Alahuhta kirjoitti johtajuudesta yleensä: "Johtajuus ei ole sitä, että komennetaan toisia tekemään asioita, vaan se on ennen kaikkea kuuntelemista, välittämistä ja valmentamista". (Tiimin ja pedagoginen) johtajuus on palveluammatti.

3) Hienot termit asiakaskohtaamisissa. Vanhemmat haluavat kuulla asioita omasta lapsestaan, eivät niinkään hienoja pedagogisia termejä. (Ja vanhemmat voivat tehdä hyvää kasvatustyötä kotona, vaikka eivät olisi kasvatustiedettä lukeneetkaan).

4) Priorisointi. Koko ajan tulee uusia vaatimuksia, mutta 7h40min ei riitä kaikkeen. Ammattitaitoa on osata priorisoida työtehtäviä. Mistä voimme luopua, mistä emme? Mihin panostaa ja mikä voi jäädä vähemmälle? Ammattilainen ei uuvuta itseään vaatimusten ristipaineissa yrittäen miellyttää kaikkia, vaan priorisoi aikaa ja resursseja tärkeimpiin asioihin. Kaikkeen ei aika ja rahkeet riitä. Jos opettajan työnkuva muuttuu paperien pyörittelyksi toimistossa, samaan aikaan kun lastenhoitaja yrittää selvitä yksin ison lapsiryhmän kanssa, priorisointia tulee parantaa.

+ Palkkaus ja palkkakeskustelu ei saa johtaa siihen, ettemme antaisi parasta työpanostamme lasten kehityksen, oppimisen ja hyvinvoinnin tukemiseksi. Päinvastoin, kun olemme oikeasti tehneet parhaamme, voimme hyvällä omallatunnolla vaatia lisää palkkaa.

Ammattitaitoon kuuluu tärkeänä osana se, millä ilmeellä tulee töihin ja miten kohtaa työyhteisön ja asiakkaat. Työn ilo on tärkeä osa ammattitaitoa! Ei luovuta siitä :)