Käyttäjä35165

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä35165 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä35165 kirjoitti:

Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.

Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.

Tarkoitin lähinnä sitä, kun moni perustelee lähtemättömyyttään sillä, että ei haluaisi läheistensä kärsivän. Näköjään ne ei välttämättä kärsi edes juuri mitenkään, joten pitäisikö se perustelu heittää romukoppaan ja miettiä, löytyykö omasta sisimmästä jatkamisen haluja vai ei.

Minusta kyllä. On aika erikoista - jopa narsistista ajatella jotenkin muuten. Noin pääsääntöisesti, lukuunottamatta alaikäisiä lapsia, meistä kukaan ei ole korvaamaton. Pallo jatkaa pyörimistään, ja muut elämäänsä meidän jälkeemmekin. Emmekä me voi arvioida toisten kaipuun/kärsimyksen määrää. Ehkä sitä ei ole lainkaan? Kukapa tietää. Eikö se olisi hyvä asia?

Toisaalta taas on paljon ihmisiä, jotka ovat pitkän aikaa rikki jonkun tietyn ihmisen kuolemasta. Että vaikea arvata, miten oma kuolema vaikuttaisi. Se, jos kukaan ei kaipaisi, olisi kyllä ankeaa. Se tarkoittaisi, että olemassaolollani ei olisi ollut hirveästi vaikutusta alunperinkään, jos ei sen puuttumista kukaan paljon edes huomaisi. Olisi ihan mukavaa olla muisteltu ja kaivattu vähän aikaa, vaikka ei sitäkään toivoisi, että toisten elämä menee ihan raiteiltaan.

Tulee mieleen muutamakin. Ovat olleet filosofi- tai taiteilijapersoonia, mutta keskittyneet tietoisesti siihenkin, että löytävät elämäänsä ihmisiä. Ekstroverteilla seuraa tuntuu tarttuvan sieltä täältä, mutta introverteillä intentio on vahvasti mukana. Jotkut ovat tehneet siitä ihan projektin, että tutkivat millä menetelmillä naisia saa ja mitä suhteissa tapahtuu, mitä niissä oppii ihmisen psykologiasta jne.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä35165 kirjoitti:

Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.

Tekisikö jonkun kärsimys (kaipuu/suru) lähdöstäsi jotenkin arvokkaampaa? Aika perverssi ajatus. Isossa kuvassa kannattaa myös miettiä, että sadan vuoden kuluttua kukaan elävä ei missään tapauksessa enää ”kaipaa” sinua maailmassa - ja olet yhä kuollut.

Tarkoitin lähinnä sitä, kun moni perustelee lähtemättömyyttään sillä, että ei haluaisi läheistensä kärsivän. Näköjään ne ei välttämättä kärsi edes juuri mitenkään, joten pitäisikö se perustelu heittää romukoppaan ja miettiä, löytyykö omasta sisimmästä jatkamisen haluja vai ei.

Ei mitkään virukset säily sellaisenaan ikuisesti. Joko se muuttaa muotoaan - yleensä harmittomammaksi, tai sitten siihen kehitetään rokote ja häviää sitä kauttaa.

Tulee sellanen olo tätä lukiessa, että turhaa kai täällä kituuttaa, kun ei kukaan varmaan edes kaipaisi kun kuolen.