Käyttäjä31578

Suhde kriisissä, missä vika?

Löytyisikö täältä henkistä tukea? Ollaan mieheni kanssa oltu yhdessä kohta 3 vuotta. Alussa oli tosi ihanaa ja olin super rakastunut. Lähdettiin kimppaan varmaan vähän liian nopeaan. Muutettiin nopeasti yhteen, naimisiin, esikoinen, koira jne. Hän on viimeaikoina ollut töistä tullessaan ja vapaa-ajallaan kiukkuinen, valittaa joka asiasta, tiuskii tai on vaan puhumatta tai ei kiinnitä huomiota. Väkivaltainen hän ei ole. Minulla oli/on heikko itsetunto ja otan tosi raskaasti kun mieheni moittii minua, varsinkin kun tuntuu että päivän aikana teen kaikkea mahdollista mitä vaan pystyn (hoidan kodin, lapsen, koiran, kaupassa käynnit, muut menot). Mieheni tienaa varmaan 90% meidän tuloista, mutta olen itsekin työelämässä. Tunnen kuitenkin syyllisyyttä ja riittämättömyyden tunnetta tuloistani. Hän sanoo että tärkeintä on, että pidän kodin pystyssä, mutta silti tunnen että se on vain sanahelinää. Olemme molemmat väsyneitä, eikä meillä ole omaa- saati parisuhdeaikaa. Seksiä oli aluksi jopa 4-6 krt viikossa, mutta nyt hyvässä lykyssä kerran kuukaudessa. Tuntuu, että aina kun haluan läheisyyttä tai seksiä, on minun itse tehtävä aloite. Seksiä en uskalla enää ehdottaa, koska mieheni siitä suuttuu ja stressaantuu. Miehelläni on stressaava työ ja hän hoitaa laskut jne. Ymmärrän tämän ja yritän olla valittamatta, mutta silloin tällöin aina lipsahtaa, että haluaisin enemmän läheisyyttä. Saatan myös kysyä onko hänellä jokin hätänä, mutta hän sanoo ettei häntä vaivaa mikään tai loukkaantuu. Olen väsähtänyt tähän tilanteeseen, mutta toisaalta en jaksa myöskään nyökkäillen ja katuvana ottaa koko ajan vain lokaa niskaan. Olen kyllä viime aikoina oppinut puolustamaan itseäni riidoissa, mutta satuttaa silti. Tuntuu, että en riitä. Tiedän että minussa on vikoja, mutta aina riidellessämme kuulostaa siltä että minä olen pääsyyllinen (olen ahne, käytän hyväksi, olen lapsellinen, suutun helposti, valitan kaikesta). Minulla ei ole ystäviä, ei edes kavereita, naapureiden kanssa on mennyt sukset ristiin, en käy perhekahviloissa, enkä ole uskaltanut puhua tästä neuvolassa. Tunnen itseni epäonnistuneeksi ja tunnen syyllisyyttä tästä tilanteesta myös lapsemme vuoksi. Tuntuu, että tulen hulluksi. Rakastan miestäni, mutta hän on muuttunut niin kylmäksi, että ajatus erosta tuntuu helpottavalta. Kuinka kauan pitäisi vain jaksaa odottaa ja kannatella toista, kun tuntuu että pahenee vaan?

Onko samassa tilanteessa olevia/olleita? Mitä teen? Pystynkö pelastamaan avioliittomme? Auttakaa.